Tarina kaupungista

Omistettu ja kirjoitettu Heidi Johanna Nurmelalle

Juha Lehtomäki 1995

Toukokuun kylmä yö oli muuttumassa koleksi kevätaamuksi punaisen auringon kivutessa hitaasti pilvettömän taivaanrannan yläpuolelle. Kaupungin korkeimpien kerrostalojen seinät heijastivat vielä nuoren auringon väsynyttä hohdetta alas kaduille - niin että jotkut töihinsä kiiruhtavat pysähtyivät valoloistoa hämmästelemään.

Talvi oli lopullisesti nujerettu, eikä kukaan Ahvenselän asukkaista halunnut edes kuulla puhuttavat lumesta ja jäästä. Kesä oli harvinaisen myöhässä, ja niinpä sitä odotettiin innolla ja hartaudella.

Kuudennen Länsikadun kukkakauppias oli tuonut huolestumisensa luontoäidin oikuista esille paikallislehdessä: josko kesää tulee sitten ollenkaan. Hän muisteli lyhyessä kirjoituksessaan, kuinka edellisinä vuosina tähän aikaan pystyi jo liikkeen edustalla pitämään kasviruukkuja ohikulkijoiden ilona. Taatelipalmut kuolisivat nyt kadulla, hän totesi masentuneena.

Paikallisessa aamutelevisiossa kaupungin meteorologian laitoksen johtaja kommentoi kuluvaa kevättä seikkaperäisin termein ja sanavalinnoin. Eihän siitä kukaan oikein saanut selkoa, mutta toimittaja nyökytteli päätään ymmärtäväisen näköisenä - tutkiskeli vielä muka tarkempaankin meteorologin esitteleminä sääkarttoja ja käyriä. Sääihmisiä pidettiin Ahvenselässä tärkeinä, eikä kukaan halunnut mitenkään epäillä heidän puheitaan ja ennustuksiaan, vaikkakin silloin tällöin ennustukset menivät pahasti pieleen. Voivathan ne viisaatkin erehtyä, todettiin yhteen ääneen.

Itäänpäin avautuvassa lahdelmassa sijaitseva Ahvenselän satama oli kaunis aurinkoisina aamuina, eikä se tehnyt tänäänkään poikkeusta. Voimakkaiten pohjavirtausten ansiosta satama pysyi melkein aina sulana - poikkeuksellisesti kuluneena talvena kaupungissa oli vieraillut jopa jäänmurtaja raivaamassa merireittiä maailmalle. Meri oli sellainen elementti, että sen jylheyttä ei voinut muutakuin kunnioittaa, vaikkakin aamuaurinko sai meren näyttämään myös sen iloiset ja nöyrät kasvot.

Avenselän yli paristasadastatuhannesta asukista huolimatta kaupungissa vallitsi voimakas kyläyhteisötunnelma: porukalla oltiin käyty jäänmurtajaa ihmettelemässä, ja tapahtumia seurailtiin tarkkaavaisesti paikkallistelevision ja lehden välityksellä. Keskusteluihin ja seurapiiritapahtumiin osallistuttiin hyvinkin aktiivisesti, eivätkä kaupunkilaiset pelänneet näyttää mielipiteitään. Kerrankin valtuuston kokous pidettiin ahtauden vuoksi poikkeuksellisesti kaupunginteatterissa, niin että kaikki halukkaat kuulijat olisivat mahtuneet mukaan. Kokous muuten päättyi hieman nolosti, kun katsomosta alettiin yllättäen buuata, ja lopulta heiteltiin tavaroita estraadilla kokoontuvan valtuuston niskaan. Sinänsä vähäpätöinen tapahtuma sai suurta julkisuutta, kun Ahvenselän eräs omalaatuinen filmitaiteilija teki aiheesta tv-draaman - Ahvenselän valtuusto Shakespearin jalanjäljillä.

Mutta jäänmurtajan vierailun kaltaisia talvisia tapahtumia tuskin kukaan muisteli tällaisena keväisenä aamuna, kun aurinko sädehti niin kauniisti - ainakin rantapenkillä istuvan nuoren miehen ilme kertoi ajatusten harhailevat kaukana talven tapahtumista. Kenties tuleva kesä askarrutti kaikkine tapahtumineen ja kohtaloineen, kenties mielen täytti ajatukset rakkaudesta - kukapa tietää.

Lokkien loputonta kirkunaa säestivät ruosteisten kalastajalaivojen käyntiäänet ja kaukaiset satamanosturien voihkaisut. Paljon täällä oleskellut olisi kenties pystynyt arvioimaan sataman tapahtumista, minkä kokoinen rahtialus oli piakoin rantautumassa. Suurin telakointipaikka oli nimittäin tyhjä, ja sen vierelle kerääntyi vähitellen satamatyöläisiä kuorma-autoineen ja nostureineen. Ilma oli vielä sen verran kylmä, että työläisten hengitys pakeni höyristyen heidän kiirehtiessään edestakaisin konttien ja työmaaparakkien välissä.

Kylmät kaupunkiaamut ovat siitä mielenkiintoisia, että kaukaisetkin kolahdukset ja äänet kulkeutuvat pakkasherran kantamana tarkkaavaisen kuuntelijan korviin yli tasaisen liikennemelun. Kaukaiselta työmaalta kuului nytkin lyhyen hetken välein paukahdus, kun Ahvenselän uuden liiketalon pohjapilareita iskettiin maahan suurella nosturilla.

Samat jymähdykset kantautuivat myös toimitusjohtaja Eerik Erkon korviin hänen istuessaan suuressa toimistossaan. Hän käänsi itsensä työpöytänsä edestä toimistotuoliaan pyöräyttämällä leveän ikkunan ääreen katsomaan alas avautuvaa kaupunkimaisemaa. Näky oli varsin juhlava, sillä Eerikin toimistorakennus oli kaupungin korkein ja toimisto niitä harvoja, johon aamuinen nouseva aurinko pystyi hienovaraisesti tunkeutumaan. Silti Eerikin mielen täytti paljon maallisemmat asiat kuin tämän upean hetken ihaileminen.

Työmaalta kuului jälleen jymähdys, ja Eerik naurahteli voitonriemuisesti. Uusi liiketalo olisi lopullinen voitto Erkon suvulle kaupungin taloudellisena ja poliittisena vaikuttajana. Ajatus kiihotti Eerikkiä niin, että hän joutui nousemaan ylös tuolistaan ja ottaa muutaman kiihkeän askeleen edestakaisin ikkunan äärellä. Tuona aamuna koko Ahvenselän kaupunki tuntui olevan hänen käsissään.

Aivan yhtä iloisesti ei alkanut Peltosen Villen kevätpäivä Ahvenselän kivikaduilla. Vanhaksi käyneet vaatteet eivät suojanneet aamun koleudelta, ja heikosti nukuttu yö Lävistäjäkadun pankin aulassa aiheutti jäsenten kankeutta. Ville yritti hinkata käsiään ja puhaltaa repaleisen villahanskojen suojaamiin sormiin edes jotain eloa.

Elämä kaduilla oli muuttunut todella kurjaksi, kun Kurjenkadun yökoti oli joutunut sulkemaan ovensa kodittomilta ja muilta laitapuolen kulkijoilta. Eräs sen vakioasiakas - Peltosen Ville - tiesi mitä oli tapahtunut: Kurjenkadun tontille haluttiin rakentaa uusi uljas toimistorakennus, eikä juuri kenelläkään ollut mitään tiellä olleen vanhan ränsistyneen yökodin purkamista vastaan. Niin, paitsi kymmenillä kadunkulkijoilla, jotka jäivät ilman kotoisaa ja lämmintä yöpaikkaa. Olihan purkamista vastaan tehty jokunen valitus, mutta projektin päämies, Eerik Erkko ei ollut sellaisista päätänsä hetkauttanut. Tämän miehen intressit eivät kohdistuneet kaupungin vähäosaisiin.

Suruissaan ja mietteliäänä Ville istahti Kurjenpuiston penkille. Kultainen aurinko yritti piristää kutitamalla säteillään miehen poskipäitä, mutta ilmeisesti jokseenkin turhaan.

Puiston vierestä kuului taas jymäydys. Yksi uusi tulevan liikerakennuksen tukipilari iskeytyi maahan Kurjenkadun yökodin raunioille.

Puisto näytti Villen silmissä pieneltä kaupungilta kaupungin sisällä omine polkuineen ja paikkoineen. Oikein tarkasti katsottuna kasvoilta pystyi havaitsemaan pientä ylpeyden ilmettä, sillä Ville tunsi tietävänsä puiston ja sen salaisuudet kuin omat taskunsa. Ahvenselässä ei ollut montaa puistoa, ja tämä oli niistä harvoista suurin ja kuuluisin.

Eipä kulunut aikaakaan, kun Villen ajatukset keskeytyivät puiston nurmikolla edestakaisin kävelevän miehen kiroiluun. Hienosti pukuun pukeutunut mies vilkuili harmissaan ja vihaisena nurmikkoa, aivan kuin häneltä olisi ollut jotain tärkeää hukassa. Ville nousi ylös ja käveli miehen vierelle tarjotakseen apuaan.

- Onkos herralla jotain hukassa, Ville kysäisi.

Liikemies nosti päätään ja katsoi pitkään. Hän vastasi tylysti mulkoilevalla katseellaan: painu helvettiin, pummi. Mies keskittyi uudelleen potkiskelemaan nurmikkoa. Ville kääntyi vähän loukkaantuneena palatakseen takaisin penkille, mutta muistikin yhtä-äkkiä jotain. Hän käännähti takaisin ja sanoi:

- Onkos sulla avaimet hukassa?

Tällä kertaa kysymys teki selvästikin rajumman vaikutuksen, sillä sen kummempia kyselemättä mies kiirehti Villen luokse, tarttui ravistellen kiinni ja suorastaan huusi:

- Kerro heti mitä tiedät avaimista! Oletko nähnyt täällä avaimia? Tiedätkö missä ne ovat, vastaa!

Ville oli varma asiasta. Tutun näköinen mies oli kuin olikin liikemies Eerik Erkko, viereisen rakennustyömaan omistaja. Ja kodin tuhooja, köyhien sortaja!

Muutama päivä sitten Ville oli sattumoisin kävellessään Kurjenpuiston nurmikolla huomannut maassa kiiltelevän avainnipun, jonka kauniissa ja kalliin näköisessä avainperässä olivat olleet koristeelliset kirjaimet E.E. Nyt ilmeisesti nämä tärkeät avaimet olivat hänen taskussaan, ja kaiken lisäksi niiden vihainen omistaja seisoi Villen edessä.

Mikä ihana tilaisuus kostaa, ajatteli Ville. Miten helppoa olisikaan kaivaa avaimet taskusta, heittää ne vaikka puiston läpi virtaamaan jokeen, ja nauraa ivallisesti: mitäs veit meiltä kodin, piru perkele...

Aurinko oli jo noussut korkealle, kun suuri kuljetusalus telakoitui Ahvenselän satamaan. Satamassa oleskellut nuori mies nousi penkiltään ja käveleskeli satamaa pitkin ihaillen tätä suurta valtamerialusta.

Lämpötila kipusi hiljalleen lämpimän puolelle. Ihmiset ryntäilivät Ahvenselän kaduilla kuka minnekin suuntaan. Välillä hälytysajoneuvon sireenit raikuivat jossain päin korttelia, mutta se oli vain merkki tavallisesta päivästä Ahvenselän aurinkoisessa kaupungissa.


(C) Juha Lehtomäki 1997 C'est la vie -pääsivulle