"Scifi-tarina"

- Eli Home Made Dekkarimaratooni: II Kertomus

Kirjoittanut 29.11.1998 mennessä:
Tapani Kaarela, Heidi Nurmela, Lars Remes, Kimmo Jyrinki, Kalle Kangas, Jani Nikula, Juha Lehtomäki

Kiitokset Lasselle kuvista!

 

00000000

Tähdet liikkuivat hitaasti, tanssien piirileikkiä aluksen ympäri. Eivät ne oikeasti liikkuneet minnekään, ainakaan ihmisen ajantajun puitteissa. Avaruusalus pyöri akselinsa ympäri luodakseen sisälleen keinotekoisen painovoiman. Ihmiset pitivät painovoimasta. Se toi kotoisen tunteen.

Adam Jones. tuijotti ikkunastaan tähtiä. Pienessä kolmen neliön sviitissään hän aikoi viettää kaiken ajan puolitoista viikkoa kestävällä matkalla Marsin siirtokuntaan. Ikkuna näytti avaruuden mustan kylmyyden, tähtien täyttämän toivon. Adam Jones. upotti päänsä käsiensä varaan ja huokaisi syvään.

Ikkuna avaruuteen oli yhtä todellinen kuin Adamin käsitys, mitä kaikkea oli tapahtunut viimeisen kolmen viikon aikana. Ikkuna oli vain kuva, joka heijastui litteälle näytölle. Kai se oli siinä pitääkseen ihmiset järjissä avaruusmatkoilla. Osan se pitikin, osa oli menettänyt järkensä ennen avaruuteen lähtemistä. Mikään ei ollut siinä suhteessa muuttunut satojen vuosien aikana. Ihminen oli mitä oli.

Adam pesi tunnin sisään neljättä kertaa käsiään vähäisestä vesiannoksesta, mitä päivälle oli varattu. Viikkoja sitten käsiin roiskahtanut veri ei tuntunut lähtevän pois. "Olen kai tulossa hulluksi", Adam ajatteli, "ja tekee niin pirusti mieli vielä röökiäkin". Polttaminen aluksessa oli mahdoton ajatus. Vaikka fuusiovoimalla kulkeva 5500 hengen risteilijä pystyi kyllä tuottamaan happea Adamille ja kaikille hänen kaltaisilleen ketjupolttajille maailman loppuun asti, oli ajatus silti mahdoton. Säännöt katsos... Avaruusaluksilla sääntöjen rikkomisesta ei yleensä hyvää seurannut. Vaikka avaruusseikkailu oli ollut totta jo 150 vuotta laajassa mittakaavassa, ei siitä ollut vielä tullut niin rutiinia. Eikä kai koskaan tulisikaan. Tyhjiö on jotenkin niin herkkä elementti.

Aseensa Jones. oli joutunut jättämään Maahan jo ennen avaruussatamaa. Pistoolit eivät kuuluneet avaruusmatkaajien vakiovarustukseen, eikä niitä onnistunut millään alukseen tuomaankaan. Ei kevlar- eikä metallipohjaisia, siitä pitivät huolen tehokkaat tunnistimet. Mitä Adam aseella tekisikään? Jos hänet saavutettaisiin, olisi kaikki loppu. Olisipa tupakkaa...

Kammion oven viereisessä valotaulussa alkoi vilkkua vihreä ledi, joka kertoi lähestyvästä ruoka-ajasta. Adam nousi piristyneenä seisomaan. Pian ruokajakeluverkoston putkesta liukui pienehkö muovipussi täynnä vihertävänharmaata seosta. Ruoka nyt oli mitä oli, mutta ainakin se toi vaihtelua muuten niin samanlaisiin päiviin.

"Orpokodissakin oli parempaa ruokaa", mietti Adam. Hänen mieleensä tulvi muistoja, kuinka vauvana "Jones"-nimilappu rinnassaan orpokodin portaille jätetty poika istui kivisalissa syömässä vihoviimeistä lusikallistaan jokalauantaisesta ohravellistä. Kun Adamia merkittiin rekisteriin, oli orpokodin johtaja huudahtanut ärtyneenä toimistohenkilön kysymyksiin: "It's again A Darn Jones, period!" Katolinen sihteerikkö empi etunimen A Darn kohdalla, ja merkitsi lopulta rekisteriin: Adam Jones. piste.

Adam veti syvään henkeä, ja kuvitteli, kuinka hänen keuhkoihinsa tulvisi miljoonia ja taas miljoonia savuhiukkasia. Polttaminen ei tuottanut milloinkaan suurempaa nautintoa kuin ruuan jälkeen, paitsi ehkä...

Adam kääntyi pienessä kopperossaan ikkunan virkaa tekevän näytön puoleen ja käski: "Nauhoitevalikoima!" Näissä vanhoissa risteilijöissä ei oltu keskitytty matkustajien mukavuuteen. Pääasia, että ne pystyivät kuljettamaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman paljon tavaraa ja maksavia ihmisiä. Nauhoitevalikoimaakaan saattoi tuskin kutsua valikoimaksi. Oli kaksi tuntia vanhan ajan klassista musiikkia, linnunlaulua ja kaksi vartin pituista videonauhoitusta.

Huokaisten Adam istahti käännettävälle nukkumasijalleen. Aluksen lähdön jälkeen hän ei ollut nähnyt ainuttakaan ihmistä, jonka suonissa olisi virrannut veri, eikä öljy ja bittivirrat. Eikä hän muutenkaan kiihkeiden viime viikkojen aikana ollut voinut rentoutua ja nauttia ihmisten seurasta.

Kammion ovi oli säpissä, ja Adam oli tehnyt omat varotoimensa kutsumattomien vierailijoiden varalle. "Hemmetin Jones" laskeutui pitkälleen ja rutisteli tyynynsä mieleisekseen. Muutama kierähdys kapealla alustalla, suunmaiskautus ja avaruusmatkaaja oli unessa.

00000001

Jones.:in alitajuntaa oli jo jonkin aikaa häirinnyt hiljainen ovelta kuuluva sirinä ennen kuin hän viimein suostui raottamaan silmiään. Kammio oli pimeänä, kuten kuuluikin, lukuun ottamatta hehkuvanpunaista juovaa oven laidassa. Jones.:in aivot prosessoivat tätä epätavallisuutta hetken ennen kuin viimeisetkin unenrippeet saivat äkkilähdön kun polttoleikkurin piirtämä juova alkoi sulkeutua. Jones.:in kotitekoiset lukkoon liitetyt hälyttimet olivat olleet turhia, näin brutaalia lähestymistapaa hän ei ollut osanut odottaa.

Pelastautumisharjoitukset eivät olleet olleet turhia, pelastautumispuku oli päällä alta minuutin sekunnin juuri parahiksi kun ovi viimein antoi periksi ja kaatui käytävään. Aluksen käytävistä imettiin matkan ajaksi ilma pois paloturvallisuuden ja kierrätyssysteemin kuormituksen vähentämiseksi. Ilmeisesti murtomiehillä oli tyhjiöhitsausvälineet, mikä jo kieli jotain varustautumisen tasosta ja antoi odottaa pahinta.

Adam Jones.:in mieleen palasi salamannopeasti orpokodissa koetut kauheudet. Apulaisjohtajan sairas mielenkiinto lapsia kohtaan oli jättänyt Jones.:in mieleen pysyviä haavoja. Vaikka viimeisellä kerralla pikku Adam Jones. oli paennut apulaisjohtajaa WC:hen ja vetänyt oven lukkoon, ei se ollut pysäyttänyt huullunkiilto silmissä räyhäävää apulaisjohtajaa.

"Historia toistaa itseään...", hän ajatteli. "...Historia toistaa itseään -PUOLUSTAUDU!". Adrenaliini nousi ja muistikuvat orpokodin WC:hen verisenä jääneestä vaikertelevasta mielipuolesta haihtuivat. Oli aika kohdata tulevat viholliset. Mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, oli vähintäänkin käsittämätöntä. Tumma kaunotar -jonka muotoja ei edes avaruusasu pystynyt kätkemään- sananmukaisesti imaisi Jones.:in itseään vasten.

"Moi beibi, lähdetkös ulos kanssani?" kysyi viehättävän pehmeä ääni, joka kuitenkin oli jollain tapaa määrätietoinen. "Jos tämä oli iskuyritys, niin ainakin helvetin omaperäinen", tuumi Jones.. "Olen aluksen turvallisuusupseeri Melinda Arrows", vastasi kaunokainen. "Ei helvetti! Tuolla kropalla olisi pärjännyt jo Miss Solar System finaalissakin", tuumi Jones. nojaten yhä kaunotarta vasten.

"Röökiä, vittu nyt äkkiä röökiä tai tulen hulluksi... Ei saatana keskity, kesk...", pakotti Jones. itseään ja samassa hän tunsi voimakkaan puristuksen oikealla olkapäällään: "Ja minä olen vanhempi turvallisuusupseeri Douglas Stevens", esittäytyi lähes kaksimetrinen jättiläinen. "Vanhempi tai ei, mutta ainakin rumempi", Jones. mietti tarkkaillen upseerin arpisia kasvoja. Mutta mikä sai turvallisuusupseerit hitsaamaan ovet auki, mitä on tapahtunut. No ainakin jotain poikkeavaa tylsään arkirutiiniin ilmaantui.

"Meillä on ongelma, tarvitsemme apuasi." esitti Stevens ytimekkäästi ja lähti jo taluttamaan Jones.:ia pitkin käytävää. Melinda vilkaisi salperäisesti Jonesiin, mutta katseessa, tai pikemminkin Melindan olemuksessa, oli myös muutakin kuin salaperäisyyttä. "Neiti Arrows pitää lyhyen tilannekatsauksen", toimitti Stevens jälleen ytimekkäästi kolmikon saavuttua...

00000010

Sisällä melkoisen suuressa huoneessa oli parikymmentä unettavan näköistä tuolia, jotka oli suunnattu niin, että istuja voi katsella katossa olevasta näköalaikkunasta avaruuteen. Tällä kertaa avaruus taisi olla jopa ihan aitoa. Jones ei kuitenkaan ollut kiinnostunut avaruuden näkymistä. Enemmän kiinnosti katsella Melindan kissamaisia liikkeitä hänen kiemurrellessaan ulos avaruusasustaan. "Paljoa ei olisi tarvinnut kaula-aukkoa enää syventää...", tuumi Jones.

"Asiaan", tokaisi Douglas, jonka Jones oli jo ehtinyt mielessään ristiä Apinaksi. Lempinimeä ei varmaankaan kyllä kannattaisi lausua ääneen, ellei halunnut omasta pärstävärkistään vieläkin rumempaa kuin tällä viidakon karvaisella asukilla.

Melinda sipaisi ylimääräiset hiussuortuvat pois kasvoiltaan ja aloitti: "Kävi niin ikävästi, että eräs matkustajamme on kuollut. Tarvitsemme sinua avaamaan hänen "matkatavaransa". Mikäli olen oikein ymmärtänyt, olet ennenkin harrastanut monenlaisia murtopuuhia, joten tämä ei ole varmaan sinulle uutta."

"Miksette te avaa sitä matkatavaraakin tuolla hemmetin hitsauslaitteella?", kysyi Jones, mutta katui heti, sillä Apinan ilme muuttui entistäkin synkemmäksi. Jotenkin hänestä tuntui, että kovin montaa kysymystä ei olisi varaa enää esittää. "Pelkäämme, että matkatavarat saattavat vioittua", totesi Melinda ja lisäsi virnistäen: "Sitäpaitsi olisi aika hienoa nähdä todellinen alan ammattilainen työssä."

"Entä mitä minä saan, jos sattuisinkin jotenkin saamaan avattua sen teidän matkatavaranne?", kysyi Jones viattomana. Apina irvi ja puuttui puheeseen: "Sinä pääset sinne, minne olet menossa. Jos haluaisimme, voisimme heittää sinut heti aluksesta, sillä sinä olet rikollinen. Tunnet varmaan säännöt."

"Kuulostaa vilpittömästi reilulta kaupalta", tokaisi Jones ja jatkoi: "Tarvitsen kuitenkin hiukan tarvikkeita. Ja tupakkaa. Ilman tupakkaa en pysty palauttamaan mieleeni vanhoja kikkoja."

"Odota täällä", Apina tokaisi ja saman tien hän ja Melinda poistuivat huoneen ainoasta normaalista ovesta. Jones oli varma, että ainakin toinen jäisi oven taakse vartioon, mutta hänen ei tehnyt mieli kokeilla teoriansa pitävyyttä.

Jonesista oli jo jonkin aikaa tuntunut, että kaikki ei ollut aluksella kohdallaan. Sehän se oli - aluksen runko ei värissyt. Olivatko moottorit kokonaan poissa käytöstä?

00000011

"Nieleeköhän tämä Jones Period sittenkään kertomaamme?", kysyi Douglas Melindalta ja vilkaisi valvontamonitorista Adamia, joka tutkaili ja mittilöi huonetta, "Hän on sentään ammattirikollinen, ja varmasti huomaa kaiken, mikä poikkeaa tavanomaisesta."

"Kuten minut. Saan hänet uskomaan ihan mitä vain", vastasi Melinda viehättävällä äänellään.

Stevens silmäili Melindan muotoja tovin, ja tokaisi lopuksi ivallisella äänellä: "Ja mitenkähän pitkälle luulet voivasi mennä vakuuttelussa ilman, että hän oivaltaa sinun olevan androidi...?"

Tämä sai Melindan mietteliääksi. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli kestänyt, ennen kuin hän itse oli tajunnut olevansa androidi. Eikä hän vieläkään tiennyt, mitä hänen esikuvalleen oli tapahtunut. Melinda Arrows oli epäilemättä ollut tärkeä henkilö, sillä kenen tahansa koko ulkoista olemusta, persoonallisuutta ja muistoja ei olisi ohjelmoitu androidiin. Nyt hän oli Melinda, eikä muistanut menneisyydessään aukkoja tai epäjatkuvuuksia, jossa vaihdos olisi voinut tapahtua. Keinotekoisten muistojen muovaaminen jopa androidille näin täydellisesti ja aukottomasti oli siinä määrin vaikeaa, ettei alkuperäinenkään Melinda ollut voinut tietää, miksi hän oli ollut niin tavattoman tärkeä.

Loppuun asti Melinda oli kieltänyt ajatuksen, että hän olisi androidi --- kukapa ei kieltäisi! Fyysisen tutkimuksen jälkeen asiasta ei ollut epäilystäkään, eikä todisteiden karua kertomaa pystynyt muuttamaan. Seurasi vaikeita kuukausia androideihin erikoistuneessa mielisairaalassa Rio de Janeirossa --- kiitos uuden tasa-arvolain lisäyksen, joka kattaa myös androidien perusoikeudet. "Hassua", Melinda ajatteli, sillä hän oli jo lapsuudestaan asti --- siis ihmisenä --- kuulunut androidien oikeuksia ajaviin aktivisteihin.

Entiseen ammattiinsa Marsin rikospoliisin etsiväksi Melindaa ei mielenterveysongelmien takia enää otettu takaisin, vaikka androidit sinne muuten tervetulleita ovatkin. "Ja nyt olen ajautunut rikolliseksi tänne rähjäiselle avaruusalukselle toisen roiston haukuttavaksi", kirosi Melinda mielessään kohtaloaan, "Eikä kukaan pidä minua missään arvossa... mikä oli se taho, joka valmistutti minut? Ja miksi ihmeessä?"

Stevensille Melinda kuitenkin puhui terävästi: "Douglas, meillä ei ole varaa virheisiin. Meitä on siihen aivan liian vähän. Panokset ja riskit ovat siihen aivan liian suuret. Me tarvitsemme Jones.in erikoisosaamista. Apurimme Maassa tekivät paljon järjestelyjä saadakseen hänet pakenemaan muka sattumalta juuri tällä aluksella. Meidän tehtävämme on nyt keinolla millä hyvänsä pitää huolta siitä, että hän avaa sen laatikon."

"Tiedän kyllä", Douglas vastasi lyhyesti Melindan vuodatukseen ja jäi miettimään asiaa, säpsähtäen äkkiä Adamin ylisuurille irvistäville kasvoille monitorissa. Douglas jatkoi: "Ehkäpä olisi sittenkin viisainta suostutella hänet osalliseksi mukaan operaatioon. Hänestä voi tulla vaaratekijä, jos paljastumme tai jos hän yrittää itse anastaa "matkatavarat" saatuaan sisällön selville."

"Mennäänpä jatkamaan keskustelua hänen kanssaan. Mutta varovasti", Melinda päätti ja suuntasi kohti ovea, "Onhan sinulla niitä synteettisiä savukkeita vielä jäljellä?"

00000100

Jones. ei keksinyt kovinkaan monta asiaa, jotka olisivat tuottaneet suurempaa nautintoa kuin nikotiinin ja muiden myrkkyjen tunkeutuminen keuhkojen kautta verenkiertoon. Tapapolttajana Adamsin keuhkot ja verisuonistot oli puhdistettu jo pariin otteeseen, ja seuraava elintapojen aiheuttama sairaalareissu johtaisi pakotettuun tapaohjelmointiin eli zombie-keikkaan. Se ei kuitenkaan häntä huolestuttanut juuri nyt, sillä Apina sekä kaunokainen odottivat kärsimättöminä. Adams kuitenkin pitkitti tupakkahetkeä, sillä hänellä oli selvästikin tämän oudon pelin parhaimmat kortit.

Tumpattuaan sätkän Adam rykäisi ja sanoi: "No niin, eihän se aidolta maistunut, mutta saa kelvata. Näyttäkäähän sitä matkatavaraa." Douglas nosti suuremmasta arkusta edessä olevalla pöydällä pienen kuution, joka oli särmiltään noin kymmenen senttiä ja väriltään teräksenharmaan. Hetken vanhemman turvallisuusupseerin silmät kääntyivät nurin ja suu aukeni orgastisen suureksi.

"Ah", Adam aloitti, "olisitte heti sanonut, että kiderasia pitää avata. No ei ihme että välttelitte leikkauspillijen käyttöä, olisittehan vain tappaneet itsenne." Melinda ja Douglas katsoivat toisiinsa ja Melindan eleet kertoivat tahattomasti hänen helpotuksestaan. Adam nojautui takaisin tuoliinsa eikä voinut olla hymyilemättä, hän tiesi olevansa vahvoilla.

"Avaa se tai olet kusessa", Douglas sanoi painostavalla äänensävyllä. "Kusessa olen ilmeisesti joka tapauksessa", Adam vastasi, mutta varoi kuitenkaan ärsyttämästä liikaa. "Voin yrittää, mutten takaa mitään. Minun täytyy kuitenkin tietää minkätyyppinen kide laatikossa on, vaikka harmaa väri periaatteessa viittaakin psyykekiteeseen, vieläpä tehokkaaseen sellaiseen. Ja työkalut --- ne varmaan onkin teillä, uskoisin."

Melinda nousi seisomaan ja käveli Adamin lähelle. Hän kumartui pöydän ääreen tuijottaen laatikkoa kuin maailman tärkeintä asiaa. "Psyykekide se on, voit olla siitä varma". Hän käänsi katseensa Jonesiin. "Mutta se on kaikki mitä sinun tarvitsee tietää. Lukitsemme sinut valvottuun laboratorioon, saat kolme päivää aikaa. Jos epäonnistut... No, tiedätkin että kide tappaa sinut. Mutta jos saat kiteen toimivana laatikosta, huolehdimme ettei Maan turvallisuuspalvelu löydä sinua koskaan."

Adam Jones Period nousi ylös ja otti laatikon käsiinsä. Tuttu euforinen väreily nousi käsiä pitkin yläruumiiseen ja saavutti pian mielen. Henkistä laukeamista ei voinut hänkään välttää, vaikka olikin sitä joskus harjoitellut; maailma musteni hetkeksi ja suusta purkaantui tyydyttynyt voihkaisu. Todellakin voimakas, Adam ajatteli.

Hetken mielijohteesta ja turvallisuusupseerien suureksi yllätykseksi Jones. heitti laatikon Melindalle, joka vaistomaisesti otti sen ilmasta kiinni. Hetken hämmennyksen jälkeen hän kääntyi tuijottamaan Adamia tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Melinda laski laatikon pöydälle ja juoksi itkuun purskahtamaisillaan pois huoneesta. "Mitä helvet..", Douglas aloitti, kunnes tajusi mitä oli tapahtunut. "Sinä kirottu!", hän sanoi Adamille ja kiirehti Melindan perään. Jones. istuutui takaisin tuolilleen hänen ajatuksiensa toistaessa vain yhtä ainutta sanaa.

00000101

Hämmennyksen keskellä Adam pian tajusi, että tässä oli hänen tilaisuutensa toimia, mikäli hän aikoi tilanteelleen jotain tehdä. Vaiston varassa tai hetken mielijohteesta tehdyt ratkaisut olivat usein ennenkin antaneet hänelle edun kovan paikan tullen, ja nyt samalla tavoin yllättäen saadusta edusta olisi otettava kaikki hyöty irti. Asioiden ottamat uudet käänteet kuitenkin tuntuivat jähmettävän hänet tuoliinsa, ja ajatukset tilanteen ottamisesta omaan hallintaan päätyivät nopeasti takaisin samalle radalle.

Psyykekide vaikuttaa vain ja ainoastaan ihmisiin, eikä Adam ollut koskaan nähnyt kenenkään pystyvän kokonaan vastustamaan sen tuottamia tunteita ilman pitkähköä keskittymistä ja harjaantunutta meditointia. Hänestä oli selvää, että Melindan täytyi olla androidi. "Mutta siinä tapauksessahan hän olisi voinut avata rasian itsekin mennen tullen, ilman minkäänlaista vaaraa", Jones tuumi, "Tässä ei ole nyt mitään järkeä."

Aikaa kului, ja Jones tutki huoneen uudelleen. Se oli yhtä tyhjä ja lukittu kuin ennenkin. Askeettisella, soikealla pöydällä lojuivat kiderasia, sen hieman suurempi kuljetuslaatikko, ja puoliksi poltettu tupakka-aski. Pöydän ympäri kiersi rengas tuoleja, jotka mukavuudessaan olivat vastakohtaisia pöydälle. Yhdellä tuolilla lepäsi tyhjiöhitsauslaite ja toisella mietteliäs Adam. Hän toivoi hartaasti, että olisi jossain elämänsä vaiheessa opetellut kuinka hitsauslaitteita käytetään. Ei siksi, että hän olisi yrittänyt polttohitsata tiensä auki pakoon, vaan siksi, että hänellä ei ollut tupakansytytintä.

Kaukaisuudesta alkoi hiljalleen kuulua lähestyviä askelia. "Ajattele, ajattele, ajattele...", hoki Jones itselleen, melkein ääneen. Hänelle tuli yhä uudelleen ja uudelleen mieleen sama ajatus, joka tuntui joka kerta yhtä huonolta, ellei huonommalta. "Ei helvetti... pakko yrittää edes jotain", päätti Adam, ja yritti alkaa kokoamaan riekaleina olevaa keskittymiskykyään. Hän kävi lyhyen suunnitelmansa hätäisesti läpi kerta toisensa jälkeen, kunnes se ei enää tuntunut absurdilta, vaan itse asiassa täysin toteuttamiskelpoiselta ja toimivalta. Askeleet lähenivät entisestään, mutta karun metallisesta kaiusta oli vaikea päätellä etäisyyttä. Vaikutti vain entistä varmemmalta, että tulija oli yksin. Adam sulki silmänsä ja tyhjensi mielensä askelista ja ympäröivästä maailmasta niin hyvin kuin pystyi.

Paineilmalla toimivasta ovesta alkoi kuulua ääntä, ja Adam Jones räjähti toimintaan suunnitelmansa mukaan. Räväkästi tuolista noustessaan hän kaappasi kiderasian kantolaitteen oikeaan ja itse kiderasian vasempaan käteensä, jo ennen kuin hänen silmänsä olivat täysin auenneet. Douglas Stevens astui oven avauduttua sisään huoneeseen, kääntäen katseensa suoraan häntä kohti ryntäävään Adamiin, jonka huulilta kuului tukahdutettuja mielihyvän voihkaisuja, jotka olivat kuin outoa parodiaa taisteluhuudoista. Adam tunsi kiderasian vaikutuksen voimakkaana, mutta pystyi silti kontrolloimaan mielensä ja ruumiinsa. Hän nosti suojalaatikon eteensä ja ohjasi koko ruumiinsa voiman laatikon kautta Apinan hölmistyneisiin kasvoihin, joista kuului ilkeä rusahdus.

Douglasin kaatuessa Adam ehti ketterällä kierähdyksellä täpärästi asettamaan sekunnin murto-osaa aiemmin veriseksi muuttuneen laatikon oven eteen, estäen sen sulkeutumisen. Toinen kierähdys takaisin, ja kiderasia oli hetkessä tukevasti lattialle kaatuneen Apinan takin alla vasten selkärankaa, missä kiteen vaikutus on suurin. Kaikki oli ohi muutamissa sekunneissa, sillä verta valuvasta, murtuneesta nenästään huolimatta Douglas siirtyi kuin muihin maailmoihin, tähän maailmaan jäänyt ruumis väristen, eikä kouliintuneestakaan turvallisuusupseerista ollut enää taisteluun.

Adam etsi Douglasin taskuista kiireesti sytyttimen, haki pöydältä savukkeen ja sytytti sen kädet täristen. Tupakka kului ahnailla vedoilla loppuun nopeasti, ja vasta toista polttaessaan Adam tajusi, ettei ollut suunnitelmassaan ottanut huomioon edes sitä mahdollisuutta, että tulija olisikin ollut androidi-Melinda tai aivan joku muu. Eikä suunnitelma jatkunut yhtään tämän pidemmälle, vaikka olikin onnistunut täydellisesti. "Mitä nyt?", mietti Adam.

Tarina jatkuu... (tunskin kuitenkaan lähiaikoina)


(C) Kirjoittajat C'est la vie -pääsivulle