Seikkailu vailla vertaa!

Tervetuloa etsiväseikkailun pariin! Tämä tarina kertoo etsivästä nimeltä Henry Wood, ja hänen toilailuistaan ihmisuhteiden ja seikkailujen viidakoissa. Henry asuu suuressa metropoliksessa jossain Amerikan itärannikolla, ja onkin tyypillinen suurkaupungin asukki: hieman yksinäinen, apaattinen - mutta seikkailunhaluinen.

Kertomus on siitä erikoinen, että sinulla on mahdollisuus vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Idea on siinä, että kirjoitan pätkän lisää teidän lukijoiden valintojen mukaan. Eikä valintojen tekeminen ole vaikeaa, täyttelet vain muutaman rasti ruutuun -kysymyksen. Seikkailu etenee sitten sen mukaan, mikä vaihtoehto saa eniten kannatusta.

LUKU 1 - Tavallinen iltapäivä
LUKU 2 - Henry tapaa ystävänsä
LUKU 3 - Romuttamolla alkaa tapahtua
LUKU 4 - Toimintaa! (9.9.1998)

Joten, lysähdä mukavasti tuoliisi ja aloita seikkailu!
Kiitokset Lasselle kuvista!


Etsivä Henry Wood ja Rikkinäinen Puhelinvastaaja

LUKU 1 - Tavallinen iltapäivä

Oli kulunut jo viisi päivää siitä, kun viimeinen asiakas oli poistuessaan paiskannut toimiston oven kiinni. Vanhassa tuolissaan istuva Henry Wood olikin selvästi harmistuneen näköinen. Hän tuijotti puista ovea ja odotti sen avaantumista kuin kuuta nousevaa, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi pysyi tiukasti kiinni, eikä yhtään Henryn hartaasti toivomaa asiakasta kävellyt siitä sisään. Pettyneenä hän nosti kyynärpäänsä pois pöydältä, ja pyörähti toimistotuolillaan takana olevaa ikkunaa kohden. Henry sytytti savukkeensa ja katsoi suuresta ikkunasta miettien synkkää tulevaisuutta.

Rahavaikeudet olivat piinanneet firmaa jo toista kuukautta, eikä nykyinen kehitys näyttänyt tuovan parannusta tilanteeseen. Jostain olisi revittävä rahaa, tai koko toimisto menisi pankille ja todennäköisesti lopettaisiin.

Ajatuskin rakkaan etsivätoimiston myymisestä sai Henryn köhimään: oma yritys oli hänelle kaikki kaikessa, jopa avioliittokin oli kariutunut aikoinaan liiallisiin toimistotunteihin, tai "tyhjänpäiväiseen touhottamiseen", kuten Henryn vaimo oli asian ilmaissut. Eihän tämä tuottavinta mahdollista työtä ole, ajatteli Henry, mutta pirun mukavaa...

Hän imaisi savukkeestaan ja kumartui lähemmäksi suurta ikkunaa. Harmaa savu virtasi huulien välistä muodostaen pienen sienikuvion likaista ikkunalasia vasten. Savun seasta Henryn katse terävöityi vastapäisen kerrostalon huoneistoon. Konsulttitoimiston tytöt kävelivät sipsakasti edestakaisin, aivan kuin heillä olisi muka johonkin kiire. Kenties heillä olikin, mutta tiukoissa hameissa liikkuminen näytti Henryn silmissä aivan liian teennäiseltä.

Henry tunsi heidät jokaisen ulkonäöltä. Olipa hän kerran rohjennut kysyä erästä ulos illalliselle saaden vastaukseksi hämmästyneen ilmeen ja tylyn kieltäytymisen. Juuri nyt tämä kyseinen nainen ei ollut näkyvissä, vaikka Henry kävi kerroksen ikkuna ikkunalta läpi.

Vilkaisu taakse pöydällä olevaan kalenteriin sai Henryn huolestumaan: nainen oli ollut poissa töistä jo kolmatta päivää. Oliko hän sairas? Vai oliko kyseessä kenties jotain muuta vakavaa? Annettuaan epämääräiset vastaukset epämääräisiin kysymyksiinsä Henry oli vakuuttunut, että jotain karmeaa oli todellakin tapahtunut. Ehkä hänen pitäisi soittaa konsulttifirmaan ja kysäistä asiasta...

Ei, niin ei toimisi oikea etsivä -- mysteeri oli selvitettävä huomaamattomasti sivullisten tietämättä.

Kiireesti hän nousi ylös tuolilta, kurottautui lähemmäksi ruutua ja antoi katseensa valua alas kadulle. Kaikki näytti niin pieneltä. Autotkin olivat kuin leluja, erona tosin etteivät niitä liikuttaneet lasten kädet, vaan ne liikkuivat itsestään ruuhkaisella kadulla. Henry painoi päänsä kiinni ikkunalasiin ja yritti tarkkailla vastapäisen pilvenpiirtäjän pääovella liikkuvia ihmisiä. Ruokatunti oli aluillaan, joten pääasiallinen liikenne suuntaitui talosta ulospäin.

- Aah, niinpä tietenkin. Hän on syömässä, lausui Henry itselleen.
Vedettyään viimeiset savut tupakastaan hän tumppasi sen pöytäkalenterin vieressäolevaan tuhkakuppiin. Tosin kuppi oli niin täynnä, että puolet tuhkasta leijaili pöydälle. Kupin etureunasta tuhkaläjän takaa erottuivat sanat: "Viimeinen tupakkani". Jälleen kerran tämä lause sai Henryn huokaisemaan syvästi ja tekemään lujan päätöksen. Oli alkanut viideskymmenesensimmäinen tupakkalakko.

- Tämä on Henry Woodin etsivätoimisto. Olen juuri jäljittämässä suurluokan superrikollista, joten jätä viestisi kuultuasi merkkiiiiiiäääääää.... Nauhalta tuleva puhe vaipui hitaasti syvyyteen ja pysähtyi lopuksi ilkeältä kuulostavaan ääneen.

- Henry! Vastaa! Minä täällä! Nosta nyt se pirun luuri, eihän se sun paska vastaaja edes nauhoita tätä... Epätoivoinen ääni puhelimessa hiljeni. Aivain kuin se olisi tottunut odottomaan, jäi se nytkin keikkumaan langalle.

LUKU 2 - Henry tapaa ystävänsä

Puhelinvastaajan kaijuttimesta ei kuulunut yhtään mitään. Henry tuijotti epätoivoisena punaista välkkyvää lediä, jonka alapuolella luki "Recording", eikä tiennyt vastatakko puhelimeen vai eikö. Tämä oli taas niitä elämän suuria pieniä päätöksiä, joita varten jokaisen takin taskussa pitäisi olla kolikko.

Henry tiesi soittajan olevan hänen ystävänsä Jeremy Jones, mutta tiedossa oli myös yleiset seuraukset tämän hulivili-amatöörietsivän yhteydenotosta. Ties mihin huumejengin välienselvittelyyn tässä taaskin joutuu, Henry pohti laittaen käden luurin päälle. Mutta väliäkö sillä, tänne toimistoon kuolee tylsyyteen kuitenkin.

- Niin, Henry aloitti varovaisesti, mitä nyt Jones?
Puhelimesta kuului vastaukseksi lapsellisen iloinen hihkaisu.
- Henry! Henry Wood, maailman etevin etsivä, ääni julisti.
- Tiedän, tiedän. Ennenkuin keksit jotain päätöntä, sanon vaan, että mulla on just tärkeä case meneillään.

Henry käännähti ikkunaa kohden ja tiiraili kolsuttitoimiston ikkunoita. Kadonnutta toimistonaista ei näkynyt vieläkään.

- Sun kases kyllä tiedetään, nauroi Jones ja jatkoi hiukan vakavemmalla äänellä. Mutta tää on jotain totaalisen tärkeetä, tuu hetimiten tänne. Osoite on Sulffidestreet 53 ja bee-rappu. Mä oon täällä kattotasanteella.

Henry mietti hieman loukkaantuneena, miten lohkaisisi Jeremylle takaisin. Mutta kun mieleen ei tullut mitään repäisevään, tyytyi hän kuivasti kysymään Sulffidestreetin tapahtumista.

- Sittenpähän näet, Jeremy vastasi ja samantien katkaisi puhelun. Ennenkuin Henry ehti laittaa luuria takaisin paikolleen, puhelinvastaaja alkoi piippaamaan ja kitisemään helvetillisesti. Muutenkin Jeremyn soitosta hieman kypsähtäneenä Henry hakkasi luurin kuulokeosalla vastaajaa kunnes sieltä lennähti kasetti pöydälle ja laite hiljeni - ilmeisestikin lopullisesti.

Potkittuaan harmaan Chervolet Drugster '68 autonsa liikenteeseen ja keskelle suurkaupungin ruuhkaa Henry alkoi pohdiskella asioita. Etsivätyössä on nimittäin olennasta silloin tällöin pysähtyä mietiskelemään kuvioita ja yhdistelemään jutun palasia yhteen, jotta ns. punainen lanka ei katoaisi käsistä hetkeksikään. Metropolin ihmisillä ei yleensä ole aikaa miettiä, ja juuri siksipä on keksitty esimerkiksi yksityisetsivät, joilla ilmeisestikin on sitä aikaa.

Henryä vaivasi lähinnä muutama asia: mihin kolsulttitoimiston nainen oli kadonnut, mitä Jeremy Jones oikein hommaili kartan mukaan jossain laitakaupungilla, ja kolmanneksi: miten pirussa nämä kaksi asiaa liittyisivät toisiinsa...

Väännettyään kaupungin varmaankin vanhinta mallia olevasta autoradiosta ääntä isommalle Henry huomasi keskittymiskyvyn olevan nollassa, sillä sää oli varsin upea. Aurinkokin melkein näkyi pilvenpiirtäjijen välissä olevan savusumun lävitse, ja ihmiset näyttivät olevan iloisia autoissaan. Henry päätti pohdiskella vaikeita asioita myöhemmin ja keskittyä nauttimaan olotilasta ja radion iloisesti ilmoille kaiuttavasta Queenin "Grazy Thing Called Love" -biisistä.

Kärsitystä de-ja-vusta huolimatta Henryn matka Sulffidestreetin lähistölle sujuin ilman sen kummempia vaikeuksia. Ovelana miehenä auto piti tietenkin parkkeerata muutaman korttelin päähän herättäen mahdollisimman vähän huomiota. Hansikaslokerosta löytyivät kuluneet aurinkolasit, ja takapenkiltä päähän Dick Tracy -tyylinen lätsä. Henryllä oli päällään myös pitkä popliinitakki, kuten kaikilla etsivillä viisikymmentäluvun legendaarisissa gangsterielokuvissa.

Henry Wood istui hieman jännittyneenä kadun varteen parkkeeratussa autossaan tarkkailen taustapelistä harvakseltaan ohikulkevia jalankulkioita. Mitään erikoista ei hetkeen tuntunut näkyvän tai tapahtuvan, joten hän arveli ajoituksen olevan täydellinen siirtymiseen Sulffidestreetille. Hermostunut Henry avasi kirskuvan oven äärimmäisen varovaisesti ja nousi hitaasti ulos autosta. Mitään ei tapahtunut. Hittoako tässä hermoilen, Henry ajatteli ja läimäytti oven kiinni niin että koko kortteli toisti jymähdystä muutaman sekunnin ajan.

Sullidestreet 53 oli tyypillinen slummialueen rappeutunut kerrostalo. Portaikossa maleksi laitapuolen kulkijoita, ja talon lähes kaikki ikkunat olivat rikki tai sitten naulattu laudoilla umpeen. Jostain lähistöltä kuului tavallisen kaupunkimelun lävitse jonkinlaista työmaaääntä, mutta ei mitään tunnistettavaa.

Vilkuiltuaan hetken katolle -- missä ei sitten näkynyt Jeremyä tai mitään muutakaan -- Henry käveli nopeasti tien yli B-rapun portaikon eteen, askelsi nopeasti lyhyet portaat ylös ulko-ovelle ja vetäisi kahvasta. Ovi ei auennut, mutta kahva jäi kylläkin käteen.

- Et sinä siitä läpi pääse, käheä ääni sanoi takaa.
Henry kääntyi katsomaan taakseen, ja näki portaikon alapäässä lähes täydellisesti ympäristöön sulautuneen pummin, joka otti juuri hörppyä pullostaan.

- Käytä tuota ikkunaa niinkuin muutkin, hän sanoi heilauttaen kättä kohti rakennusta.

Oikealla puolen portaita olikin sovipa avonainen ikkuna-aukko, mistä Henryn oli helppo loikata sisälle taloon. Sisältäpäin rakennus oli yhtä lohduttomassa kunnossa kuin ulkoakin, mutta kuta kuinkin käyttökuntoiset portaat sentään löytyivät.

Loikittuaan seitsämän kerrosta ylöspäin Henry oli kerrassaan läkähdyksissä, mutta palkkioksi portaiden päässä näkyi puoliavonaisesta ovesta kattoteranssi. Hiippailtuaan oven viereen hän kurkisti henkeään pidätellen ulos, ja yritti tiirailla mitä siellä oikein näkyi. Melkeinpä suoraan ovesta eteenpäin katon laidalla istui mies polvillaan reunatiiliä vasten kiikari ja pieni parabolinen mikki käsissään. Mikrofoni oli kytketty vahvistinta muistuttavaan laitteeseen, mihin tuli myös johto korvakuulokkeista.

Tunnistettuaan reunalla kyykkivän ihmisen Jeremyksi Henry astui ovesta katolle tarkoituksenaan vilkuttaa etsivä-ystävälleen merkkinä saapumisesta paikalle. Pian Jeremy huomasikin tunkeilijan, ja viittoloi kädellään pysymään matalana. Kömmittyään kaverinsa viereen Henry päätti vihdoinkin saada hieman valaistusta meneillään olevaan tilanteeseen.

- Näetkö tuon romuttamon tuolla, Jeremy aloitti. Olen seurannut sitä jo jonkin aikaa ja havainnut vaikka mitä erikoista; outoja ihmisiä, autoja ja muuta sen sellaista tavalliselle autohajottamolle täysin epätavallista juttua...
- Arg, sinä näet joka paikassa jotain erikoista ja outoa. Viimeksikin varjostit jotain hotdog-myyjää viikon, kun luulit sen olevan mafian palkkaama ---
- ÄLÄ keskeytä minua, vaan katso tuonne alas, sanoi Jeremy nopeasti irvistys kasvoillaan.

Ei kai tässä muukaan auta kuin totella, Henry ajatteli katsoessaan Jeremyä hieman turhautuneena. Ennenkin oli huomattu, että helpoiten Jeremyn seurassa selvisi tottelemalla ja leikkimällä etsiväleikissä kiltisti mukana, kunnes Suuri Salapoliisi itse kyllästyi suureen tapaukseensa.

Henry siirsi katseena alas suhteelliseen vilkkaasti liikennöidyn kadun toiselle puolelle. Mainoksilla ja grafiiteilla koristellussa aaltopeltiaidassa oli keskellä kuorma-auton mentävä portti, ja sen vieressä luki suurilla kirjaimilla: Mr. BROWNIN ROMUTTAMO. Monta korttelia leveän aidan takaa näkyi korkeita puristettujen romuautojen muodostamia kasoja, sekä kauempana suuren varastohallin yläosa. Romuläjijen takaa kuului diesel-koneiden jyrinää, ja silloin tällöin romutettavaksi tuomitut autot rääkyivät kuolontuskissaan puristimien välissä. Romuttamolla selvästikin paiskittiin hikihatussa hommia, ja eipä aikaakaan, kun haalaripukuinen mies avasi portit autorenkaita täyteen lastatulle kuormurille. Henry ei tiirailuistaan huolimatta ehtinyt nähdä porttien sisään, sillä mies sulki ovet kiireen vilkkaan kuorma-auton poistuttua kadulle.

Kaiken möykän seasta kuului myös puheensorinaa. Pihalla piti selvästikin keskustella huutamalla.

- Epäilyttävän toiminan sijasta minä näen tuolla ahkerasti puurtavan yrityksen, sanoi Henry vihdoin.
- Niinhän sinä luulet näkeväsi, ystäväiseni.

LUKU 3 - Romuttamolla alkaa tapahtua

Henryä asia ei loppujen lopuksi paljoakaan kiinnostanut. Tämäkin oli aivan varmasti vain typerää etsiväleikkiä, hänellä oli sentään todelliset huolet toimiston vuokran ja muiden laskujensa kanssa.

Eikä Jeremy edes pystynyt esittämään mitään päteviä todisteita siitä, että vastapäinen romuttamo olisi joku rikollisuuden pesäke. Alunperin hänen epäilynsä olivat heränneet niinkin typerästä asiasta kuin tylystä asiakaspalvelusta. Jeremy oli yrittänyt ostaa autoonsa jotain tiettyä varaosaa, mutta hänet oli yhtäkkiä ajettu ulos. Alue suljettiin keskellä päivää ilman mitään pätevää selitystä, vaikka kova melske oli kuulema jatkunut loppupäivän.

- Mikään firma ei menesty sellaisella asiakaspalvelulla. Tässä täytyy olla jotain hämärää. Romuttamo lienee kulissi jollekin rikolliselle toiminnalle. Hankitaan todisteen ja lähetetään tuonne poliisit.
Jeremy viittoili alas kolme kerrosta alempana olevaan romuttamoon, käänsi katseena Henryyn ja jatkoi:
- Otetaan tänä yönä asiasta selvää.
- Mitäh?! Mi-tä? Nyt minä lähden, ja sinä lopetat tuon perkeleen touhutuksen! Tuolla alhaalla ei ole mitään muuta kuin tavallinen romuttamo, kuulitko; ta-val-li-nen romuttamo.

Henry nousi ylös ja lähti vihaisena kävelemään kohti portaikkoa, mutta ei päässyt kovinkaan pitkälle, sillä joku hyökkäsi takaapäin kaatamalla Henryn likaiselle kattohuovalle. Salaman nopeasti etsivä pyörähti sellälleen, tarttui hyökkääjää rinnuksista kiinni ja heitti tämän jalkojensa avustuksella päänsä yli.

- "#¤%=£($&#!!! Sinä #&%* idiootti!
Hyökkääjä oli Jeremy, joka kompuroi polvilleen peltikasasta huitoen Henrylle:
- Pysy )%&¤# matalana ja katso nyt tuonne alas, §&%& tumpelo!
Henry eteni nopeasti takasin katon reunustalle ja kurkkasi laidan yli. Alhaalla todellakin tapahtui jotain, sillä portista ajoi sisälle todella pitkä musta limusiini ainakin viiden haalaripukuisen työmiehen vartioidessa. Nopeasti nyt, rekisterikilpi, Henry ajatteli ja tarkensi tarkan katseensa auton perään. Mutta limusiini sukelsi jo aidan suojaan, ja vartiat sulkivat ovet nopeasti vilkuillen lähiympäristöä.

- Saitko rekisterin, Jeremy kysyi ryömiessään viereen.
- En, mutta täytyyhän sen tulla ulos jossain vaiheessa. Se oli todella pitkä limu ja kaikki ikkunat tummennettuna. Täytyy olla joku iso kiho.. Mitä ihmettä se tuolla tekee? Hei, sullahan oli videokamera?

Jeremy ojensi Henrylle laukustaan pienen kotivideokameran ja kiikarit. Itse hän otti maasta parabolisen mikrofonin, napsautti vahvistimen ja nauhoituksen päälle.

Sanaakaan sanomatta parivaljakko tiiraili laitteillaan romuttamoa noin vartin verran, kunnes portit jälleen aukenivat.

- Nyt se tulee, kuvaa, kuvaa!
- Hyst, sain sen tähtäimeen, se on se limusiini. Rekkari on.. se on .. hetkinen, ei siinä ole rekisrerikilpeä!

Yhtä nopeasti kuin auto oli tullukin, se pujati postista ulos liikenteen sekaan, kääntyi heti seuraavasta risteyksestä ja poistui paikalta. Henry lopetti kuvaamisen ja kääntyi selälleen makaamaan kasvot kohden aurinkoa. Hän sulki silmänsä ja antoi lihaksiensa rentoutua. Pulssi laski vähitellen adrenaliiniin poistuessa verenkierrosta.

- Tiedätkö mitä, Henry sanoi hetken kulutta, siinä autossa oli rekisterikilpi vain takana, eikä sitä jäänyt edes nauhalle.

LUKU 4 - Toimintaa!

Henry siemaili loput kahvistaan ja katsoi vielä kerran kahvilan seinällä olevaa kelloa. Operaatio Mustasukka odotti lähtökäskyään näillä minuuteilla, kaikki riippui nyt Jeremyn onnistumisesta viimeisissä mutta samalla tärkeimmissä laitehankinnoissa. Hieman hermostuneen Henryn mieleen tuli pelko, että operaatio pitäisi suorittaa ilman pimeäkiikareita ja tuiki tarpeellisia erikoistikkaita.

Kerrassaan harmi, että romuttamon aita oli niin pirun korkea, ettei sisäpuolelle nähnyt kunnolla edes korkean kerrostalon katolta. Syinä oli tietenkin tonttien välissä joskus vilkkaana läpikulkureittinä toiminut leveä bulevardi ja tontilla olevat vieläkin korkeammat romuläjät. Jeremy oli edellisenä päivä kierrellyt alueen lähitaloissa tutkimassa tilannetta ja todennut, ettei muiltakaan kanteilta näkyväisyyttä aitojen sisäpuolelle oikein ollut.

Jeremyä ei näkynyt vieläkään, ja jokainen kulunut minuutti sai Henryn entistä epävarmemmaksi. Henry Wood hermoili herkästi, sen hän tiesi itsekin, mutta osasi kuitenkin toimia tositilanteessa yllättävän tehokkaasti. Niinpä pitääkseen ajatukset kutakuinkin kasassa, hän tilasi uuden kahvin ja kertasi taas uudelleen päivän tapahtumat mielessään.

Jeremyn uteliaisuuden Mr. Brownin romuttamoa kohtaan oli herättänyt aivan sattumalta huono asiakaspalvelu. Myöhemmin päivällä Henrykin oli saanut todisteita, ei tosin kovin vahvoja, että romuttamolla tapahtui jotain outoa. Ilmeisen tärkeäksi johtolangaksi noussut loistoauton rekisterinumero oli siinä hässäkässä lipsahtanut ohitse. Sittenmin Henry oli vastahakoisesti suostunut Jeremyn ehdotukseen "piipahtaa" romuttamolla heti seuraavana yönä vieressä olevan hylätyn bensa-aseman kautta. Tarkoituksena oli vain kuikata sisään ja poistua välittömästi takavasemmalle. Melkein ammattilaisena itseään pitävä Henry päätti kuitenkin varautua pahimpaan, ja niinpä iltapäivä olikin mennyt tiettyjen välineiden hankkimisessa.

Ilta oli jo muuttunut katulamppujen ja autojen valokeilojen valaisemaksi lämpimäksi yöksi, kun Jeremy istui hiljaa Henryn autossa. Hän oli pysäköinyt melkeinpä samalle paikalle kuin aamulla, pienen matkan päähän Sulffidistreetistä. Tovin jatkuneen hiljaisuuden rikkoi Jeremy naurun seikaisella juttelullaan, tarkoituksena peitellä jännitystä.

- Ei hitto kun toi sun musta pipo näyttää typerältä! Et ole ennen tainut yökeikkoja tehdä..
- No ei tuo kommandopipokaan mitään ammattilaista susta tee, ennenminkin näytät amatööririkolliselta... vaikka sitä kai tässä ollaankin, tunkeutumassa jonkun yksityiselle alueelle, Henry huokaili.
- Saanen huomatuuttaa, että emme murtaudu minnekään, käymme vain vilkaisemassa aluetta sisältäpäin. Sitäpaitsi, tuskin näemme mitään suurta toimintaa kohteessa.

No mitä helvettiä romuttamolla yöllä tapahtuisikaan, Henry jatkoi ajatuksissaan. Jeremyn vitsailu ei oikein tehonnut Henryyn, ja niinpä poistaakseen ajatuksiin nousseen epäilyksen siemenen hän antoi lähtömerkin. Peräkontista kumpikin nosti mustan säkin selkäänsä kuten myös alumiiniset tikkaiden osat. Kellojen synkronoinnin jälkeen kaverukset suuntasivat kulkunsa hiljaiselle syrjäkujalle, määränpäänä romuttamon viereinen hylätty tontti.

Suunnitelmana oli yksinkertaisesti nousta pitkillä tikkailla aidan huipulle ja tiirailla yökiikareilla tontille. Vaikka tuskin yökiikareita mihinkään tarvittaisiin, alueella näytti olevan valaistusta yölläkin. Eteneminen vanhojen bensapumppujen välistä kohden aitaa sujuikin ongelminta, vaikka Jeremy kertaalleen hieman kompuroikin.

Aita oli todellakin korkea juurelta katsottuna, mutta myös melkoisen vankkaa tekoa. Hyvä niin, tikkaat oli mahdollista pystyttää huoletta ilman että olisi tarvinnut pelätä aidan pettämistä.

Jeremyn vahtiessa yökiikareilla selustaa, Henry kokosi palaset paikolleen, hilasi tikkaat onnistuneesti pystyyn aitaa vasten ja nousi muutaman puolan ylöspäin.

- No nii, kaikki valmista, Henry kuiskasi. Anna ne yökiikarit nyt tänne, kiipeän katsomaan. Pidä tikkaita paikollaan ja korvat höröllä.
- Jes söör, Jeremy huikkasi ja läiskäisi hiljaisesti Henryä persuksille, go for it!

Heitettyään Jeremylle paheksuvan katseen, Henry lähti hiljakseltaan kiipeämään. Tikkaat nirskuivat painon vaihtuessa puolelta toiselle, ja Henry pysähtyi välillä kuuntelemaan. Kiipeämiskohdalla oli pimeää, mutta aidan toisella puolella olevavat lamput ja kaukana kadulla häämöttävät katuvalot antoivat vähän loistetta.

Pettymys oli melkoinen, kun aidan takaa paljastuikin korkeita romuläjijä, joiden välistä tai yli ei nähnyt yhtään mitään. Perkele, Henry ajatteli, olis vähän pitänyt käyttää aivoja eikä tulla juuri tältä suunnalta.

Syyttäessä itseään Henry sai yllättäen päähänpistoksen, eikä ajatuksesta toimintaan siirtymisessä mennyt kuin nanosekuntti. Huolimattomasti aidan päälle vedetyt ruostuneet piikkilangat katkesivat helposti pienillä leikkureilla. Ketterästi Henry Wood heilautti itsensä toisella puolella huomaamansa aitaa vastaan pinotun rengasläjän päälle. Hän kyyristyi paikalleen ja tutki ympäristöään tarkkaavaisesti. Kaukaista taustamelua lukuunottamatta mitään ei kuulunut, joten kissamaisesti Henry kiipesi alas rengaskasan päältä.

Vilkaisen äkkiä noiden pinojen välistä ja poistun samantien, Henry perusteli toimintaansa itselleen, ja voinhan nähdä vaikka mitä tärkeää. Melkoisen pujottelemisen jälkeen riskiyritys palkittiinkin, sillä romuläjien takaa avautuvalla pihalla ilmeisesti oli kuin olikin jotain menossa.

- ... että tästä ei sitten leviä tietoa kenellekään. Sovitaan samalla maksutapa, joka on luonnollisesti käteisellä sadan dollarin seteleillä.
- Ok, sopii. Mutta jos kertaakaan kuulen niistä tyypeistä, tiedän KUKA on epäonnistunut. Ruumiita ei saa löytyä.

Jatko keskustelusta peittyi ilmeisesti ulkoportin suunnalta tulleen jeepin ääniin. Auto kaahasi pihalla seisovan limusiinin ja miehien lähelle. Kaksi tyyppiä nousi autosta retuuttaen mustaan kommandopipoon sonnustautunutta...

EI helvetin helvetti! Henryn sydän jyskytti niin että sen pystyi kuulemaan, kylmä hiki valahti kasvoille ja jalat lamaantuivat paikalleen. Totta se oli, Jeremy oli jäänyt kiinni!

Vaistomaisesti Henry Wood konttasi takaisin takaperin tulosuuntaan, mutta siinä samassa kolautti jalkansa johonkin romuun. Äärimmilleen jännittyneenä Henry pysähtyi hetkeksi, mutta ei kuitenkaan pystynyt jäämään kuuntelemaan, oliko hänen kolinansa huomattu. Päästyään syrjäisen autonromun taakse, hän tärisi kauhusta.

- Mitä helvettiä minä nyt teen, sanoi Henry vahingossa ääneen, vilkaisi paniikissa ympärilleen ja sulki silmänsä.

- - - - - - - - - - - -


(C) Juha Lehtomäki, C'est la vie -pääsivulle