"Oli synkkä ja myrskyinen yö..."

- Eli Home Made Dekkarimaratooni

Kirjoittanut: Tapani Kaarela, Kalle Kangas, Jari Lahti, Juha Lehtomäki, Jani Nikula, Heidi Nurmela, Lars Remes

 

Osa I - Herääminen

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tuuli raivosi kuin suuttuneena, sade pieksi maata hullun lailla. Vuoron perään taivaankannen eri puolilta iskevät salamat valaisivat maisemaa luoden aavemaisia pysäytyskuvia tuulen riepottelemista puista ja pensaista. Luontoäiti tukisti omaa rakastaan ilman pienintäkään merkkiä armosta tai anteeksiantamuksesta, ikään kuin rangaistukseksi jostain hirveästä rikoksesta.

Eikä luonto ollut ainoa, jota kovalla kädellä koeteltiin. Tien vieressä, suuren puun juurella, pimeyteen ja korvia huumaavan myrskyn kakofoniaan kietoutuneena makasi tumma hahmo, jonka ainoaksi liikkeeksi saattoi havaita riekaleisten vaatteiden lepattamisen tuulen niitä repiessä.

Aivan lähelle iskeneen salaman tärähdyksestä ja kovan paukauksen seurauksena hahmo säpsähti hereille tähän painajaismaiseen maailmaan, nousi kompuroiden pystyyn, ja ryntäsi suinpäin juoksuun kuin itse paholainen olisi uhannut häntä. Muutaman metrin edettyään hän kuitenkin kompastui juureen kaatuen takaisin maan syleilyyn. Turvaa ja suojaa antanut puuvanhus venytti suuret oksansa hahmon ylle ikään kuin suojellakseen häntä julmalta myrskyltä. Tule takaisin, älä mene pois. Anna minun suojella sinua. Puun houkuttelevan lempeistä sanoista huolimatta hahmo nousi kontalleen ja raahautui vaivalloisesti pienen ojan yli hiekkatielle. Piiskaavasta sateesta välittämättä hän kompuroi jaloilleen, ja lähti nilkuttamaan tietä pitkin.

Kapeata tietä reunustivat syysmyrskyille lehtensä menettäneet lehtipuut, jotka olivat aikojen saatossa kasvaneet niin suuriksi, että niiden ylimmät oksat hipoivat toisiaan tien yläpuolella. Puurivistöt muodostivat käytävän, joka huojui ja repeile puolelta toiselle myrskyn kourissa. Pimeydessä ja sateessa oli mahdotonta arvioida, jatkuiko tie reunuspuineen sata metriä vaiko kauas äärettömään.

Taivallettuaan jonkin aikaa hahmo pysähtyi ja jäi tuijottamaan eteenpäin. Kaukana edessäpäin näkyi himmeä epäsäännöllisti välkkyvä valo. Selvästikin hahmo empi jatkamistaan, sillä ensimmäistä kertaa hän vilkaisi taakseen ikään kuin harkiten paluuta. Vaikka tiesikin, ettei paluuta enää ollut.

Hahmon lähestyessä valoa jotain myös kuului, aluksi heikkona myrskyn seassa, voimistuen sitten selväksi ääneksi, josta ei voinut erehtyä: tuuli riepotteli suurta ovea ensin aukaisten, sitten paiskaten sen voimalla kiinni. Pian pimeydestä sukelsi näkyviin tummanpuhuva tien yli kaartuva porttiaukko, joka katkaisi kummallekin suuntaan sivuille jatkuvan rautaisen aidan.

Hahmo käveli lähemmäksi porttia välillä säpsähtäen portin paukahtaessa kiinni. Koukusta roikkuva tuulen heiluttama myrskylyhty valaisi hänen läpimärkää repaleista olemustaan, niin että hänen otsaltaan erottui valuvan veden seassa verta. Mitä tälle miehelle oli tapahtunut, sitä hänestä oli vaikea sanoa.

Tyhjä ilme kasvoillaan mies käveli ontuen portista sisään suurelle piha-alueelle, jossa tie jatkui kohti suurta kartanomaista taloa. Sen ääriviivoja oli vaikea hahmottaa pimeässä, mutta salaman välähtäessä rakennuksen massiivinen koko paljastui. Kerroksia oli ainakin kolme, ja katto oli niin jyrkkä, että sen harja kohosi vielä neljännen kerroksen korkeuteen. Missään ei näkynyt valoja, joten yksityiskohtia oli mahdotonta erottaa.

Samassa portin ovet paukahtivat kiinni sellaisella voimalla, että mies jäykistyi vaistomaisesti. Hän terävöitti katsettaan ja kääntyi hitaasti katsoakseen taakse. Portti oli kiinni, eikä sen ovia enää tuuli komennellut. Nopeasti hän käänsi katseensa takaisin taloon, jonka suuresta ruutuikkunasta loisti valo. "Missä helvetissä minä olen?", mies sanoi itselleen ja nosti molemmat kätensä katsoakseen niitä. Sadevesi huuhtoi verta pitkin käsiä viillellyistä haavoista. "Kuka ... helvetti ...minä olen..."

Osa II - Kartano

Nuori mies tuijotti marmorista shakkilautaa keskittyneesti, silmät nappulasta toiseen liikkuen, eri pelivaihtoehtoja punniten. Hänelle oli yhdentekevää, mitä ympärillä suuressa arvokkaasti kalustetussa huoneessa, tai ulkona myrskyssä tapahtui. Hän oli lievästi alakynnessä, eikä pitänyt häviämisestä. Näinä syysmyrskyisinä iltoina häviämisen osaan hänen oli kuitenkin ollut tyytyminen; hänen vastustajansa oli harmillisen vahva.

Mies suki partaansa, hörppäsi hieman jo jäähtynyttä teetään, ja hymyili. Hänen suuri ja lihaksikas oikea kätensä --- joka sopi hänen muutenkin suureen kokoonsa, mutta näytti kömpelöltä tällaisessa pelissä --- siirsi mustan ratsun hyökkäysasemaan. "Shakki", kuului innokas ääni, joka rikkoi jo tunteja kestäneen hiljaisuuden, jota ainoastaan vaimea ukkosen jyly oli häirinnyt. Mies nosti katseensa mustavalkoiselta ruudukolta nähdäkseen vastustajansa reaktion.

Vastustajan, silkkiseen aamutakkiin pukeutuneen vanhuksen, pää roikkui olkapäälle kallistuneena. Silmät olivat kiinni, ja suu hieman raollaan. Hän nukkui tasaisesti hengittäen. "Shakki!", vaati nuorempi mies hieman painokkaammin, selvästi pettyneenä Albertin torkahtamiseen. Ryppyiset silmäluomet väistyivät viimeinkin, ja suu liikahti: "Hrrmmhhö?" "Minun vuoroni?", Albert jatkoi hetkisen päästä. "Pahoittelen nukahtamistani, Marcus. Vanhuus...", hän vielä lisäsi, väsyneet, mutta tarkkaavaiset silmät jo tutkien uutta käännettä pelitilanteessa.

Vain hetkisen kuluttua Albertin ryppyiset sormet tarttuivat hitaasti valkoiseen torniin. Samassa Marcus silmäili nopeasti ympäri lautaa, pää vielä nopeammin alas vajoten. "Shakki... ja matti", värisi Albertin ääni julistaen tuomion. Marcus oli taas hävinnyt.

Hieman myöhemmin he siemailivat palvelijan tuomaa ranskalaista konjakkia, seisoen nyt suuren, koko huoneen korkuisen ikkunan ääressä. Kumpikin katseli hiljaisuudessa ulos, salamoiden jo välkehtiessä kauempana. Marcus muisteli aikaa, jolloin Albert oli vielä tarpeeksi virkeässä kunnossa kunnon miekkailuotteluun. Shakissa Albert tuntui olevan liiankin virkeä, ainakin hänelle.

Albert puolestaan oli keskittynyt katselemaan tummaa hahmoa, joka liikkui päämäärättömästi hänen kartanonsa pihalla. "Marcus, näetkö saman kuin minä?", hän kysyi, osoittaen sikarillaan ajoittain salamoiden valossa selvästikin näkyvää mieshahmoa. "Voisitko ---", hän aloitti, mutta Marcus nyökkäsi nopeasti ja kääntyi poistuakseen. "Ota koirat mukaan", Albert lisäsi veljenpojalleen.

Marcus kiiruhti hakemaan haulikkoaan. Epäilyttäviä laitapuolen kulkijoita oli sattunut setä-Albertin kartanolle ennenkin, vaikka itse päärakennusta ympäröi hehtaareittain hänen maitaan. "Koirista viis", hän ajatteli, "Suotta niitä vie tuohon... koiranilmaan." Hallissa hän kietaisi hartioilleen mustan viittansa, ja marssi ulos pääovesta varsin määrätietoisen ja vaikuttavan näköisenä.

Sade oli laantunut tihkuksi, eikä ukkosta juurikaan enää kuullut. Marcus otti suuren miehen suurilla saappaillaan pitkiä askelia, ja lähestyi viitta liehuen nopeasti tuota epämääräistä hahmoa, jonka Albert oli havainnut. Hahmo oli pudottautunut polvilleen kuraiselle soralle, ja tuijotti sekavan näköisenä verisiä käsivarsiaan, jotka revenneet vaatteet paljastivat. Pimeässä oli vaikea hahmottaa, miltä hän todella näytti. Joko hämärä ja mielikuvitus saivat aikaan hurjan illuusion, tai tässä hahmossa oli jotain perin outoa... Marcus toivoi mielessään, että olisi ottanut lyhdyn mukaansa.

Saavuttuaan muutaman askelen päähän miehestä, jonka pää oli vieläkin painuneena alaspäin, Marcus jylisi komentavalla ja tyylilleen ominaisella äänellään: "Kuka helvetti te oikein luulette olevanne?" Hahmon pää nousi nytkähdellen ylös, äänen suuntaan, kuun tullessa samassa esiin pilviverhon takaa, valaisten miehen kasvot. Marcuksen silmät laajenivat, ja hän astui vaistomaisesti taaksepäin käden puristuessa tiukemmin haulikkoon. "Hyvä luoja!", hän huudahti, "Mikä... sinä oikein... olet...?"

Osa III - Vieras

"Ei, älkää...", parahti tuntematon kulkija kun Marcuksen kantama haulikko kääntyi osoittamaan keskelle miehen sateen ja lian koristelemaa otsaa. Marcuksen sormi hapuili vaistomaisesti liipaisinta ja ihmetys ja kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan hänen tuijottaessa yön pimeydestä heidän rauhallista iltaansa häiritsemään ilmestyneen olennon kasvoja, jos niitä siksi pystyi kutsumaan.

Marcuksen ja miehen tuijottaessa neuvottomina toisiaan Albertkin tallusteli paikalle hiukan vanhemmilla, joskin vielä aivan hyvin toimivilla jaloillaan. Ovelle tullessaan hän hiukan hätkähti nähdessään uuden tulokkaan, hymähti ja virkkoi sitten pilke silmäkulmassaan: "Sanoisinpa, että teillä on tässä suorastaan pattitilanne, heh heh." Marcus vilkaisi häkeltyneenä silmäkulmiensa alta vanhaa setäänsä, mutta ei hetkeksikään päästänyt haulikkoa kääntymään pois tulokkaan silmien välistä. "Noh, ilmeisesti on taas se aika", vanha Albert huoahti ja jatkoi, "tulehan sisään sieltä sateesta ja pistä sinä se tussari pois, et sinä sitä tämän vieraan kanssa tarvitse".

Albert otti vieraasta kiinni tukevalla otteella ja lähti viemään häntä kohti yläkerran makuukammareita. Vieras ei pystynyt juuri muuta kuin sopertamaan "kiitos, kiitos..." turvonneiden huuliensa välistä ja hiukan kompuroimaan samaan suuntaan kuin mihin tämä tuntematon vanha mies häntä vei. Niin olivat illan aikaisemmat, muistin hämärään kadonneet tapahtumat hänen voimiaan verottaneet. Marcus katseli kummissaan hetken parin menoa ja hiukan yllättyi, myrsky muistutti olemassaolostaan paukauttamalla auki jäänyt etuovea niin, että eteisen kristallikruunukin vastasi myrskyn kutsuun soittamalla kristalleillaan pienen sonaatin. Marcus salpasi oven tarkasti ja pistipä vielä säppiinkin, hän oli saanut aivan tarpeeksi yllätyksistä yhden illan osalle. Eihän ny t kukaan halunnut lomallaan kaiken maailman yllätysten pilaavan ansaittua rauhaa ja lepoa. Setä Albert tosin oli tunnettu omalaatuisuudestaan, mutta kuitenkin... sedän 'vieras' oli jo aikamoinen kokemus eikä setä ollut edes hätkähtänyt?

Marcuksen ajatukset keskeytti Albertin huuto kartanon leveiden mahonkiportaiden portaiden yläpäästä: "Odota minua kirjastossa. Ja järjestä ne shakkinappulat uudelleen". Olkapäitään kohauttaen Marcus suuntasi askeleensa kirjastoon, kaipa setä kertoisi hänelle kaiken tarpeellisen.

Toisessa kerroksessa Albert käytännössä kantoi vieraan yhteen kartanon suurista, tyhjillään olevista vierashuoneista. Näitä huoneita ei ollut asutettu pitkiin aikoihin, viimeksi kartano oli ollut täysi joskus 1800-luvun puolella, kun Albertkin oli ollut vielä nuori. No, eihän hän nyt vieläkään mikään vanha ollut, mutta olivat ne olleet hyviä aikoja, ne. Tulipahan tarpeeseen taas nämä huoneet, ei tämä tähän vielä loppuisi. Olihan jo edellisestä kerrasta aikaa, mutta aina se tuli yhtä yllätyksenä. Ja mitähän Marcus sanoisi, hän nyt oli vielä niin nuori ja kokematon, tämä kyllä saisi hänet vielä kiroamaan tuloaan kyläilemään. Toisaalta oli hyvä että hän oli täällä, eipähän tarvinnut yksin taistella tällä kertaa. Ja ties vaikka tällä kertaa onnistaisi...

Albert riisui vaatteenriekaleet miehen yltä ja tutkiskeli miehen alastonta ruumista. Kyllä, merkeistä ei oikein voinut erehtyä, polttomerkki oikeassa pakarassa ja repimis- ja viiltelyjäljetkin täsmäsivät. Olihan mies saanut kärsiä, todennäköisesti hän oli vain joku viaton ohikulkija joka oli sattunut olemaan oikeassa paikassa väärään aikaan. Albert heitti suojalakanat pois sängyltä ja peitteli miehen kaapista ottamiensa silkkilakanoiden väliin muistellen mitä kaikkea sitä oli itse nuorempana tullut tehtyä ehkä juuri noiden samojen lakanoiden välissä. Ulkona myrsky vain tuntui saneen uutta puhtia menetettyään öisen kulkijansa kartanon väelle ja teki sen tiettäväksi heittelemällä maaseutua salamoillaan.

Katsottuaan, että mies hengitti rauhallisesti Albert lähti tallustelemaan kohti kirjastoa. Marcuksen aika saada tietää vähemmän tunnettuja asioita suvustaan.

Osa IV

Albert seisahtui hetkeksi portaiden yläpäähän ja hänen kätensä hapuili tukea portaiden kaidepuusta. Häntä oli yhtäkkiä alkanut heikottaa ja hän tunsi sydämensä läpättävän kuin kuumeessa. Hetken hänestä tuntui, että lattia keinui ja maailma näytti muuttuvan tumman punaiseksi. Hänen oli vedettävä useita kertoja syvään henkeä, ennen kuin tunne alkoi helpottaa ja sydämenlyönnit alkoivat rauhoittua.

Hän yritti selvittää kuivaksi käynyttä kurkkuaan rykäisemällä, mutta hänen suustaan pääsi ulos vain raakkuva ääni, joka toi mieleen satavuotiaan variksen. Yhtäkkiä hän kuuli aivan vierestään jotain, joka sai hänen koko vartalonsa kihelmöimään ja vanha pelottava tunne palasi hänen mieleensä, kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Albert tunsi kuin kutistuvansa musertavan jälleen muistamisen kourissa. Hetkisen kuluttua siipien havinaa muistuttavan äänen alkamisen jälkeen hän tajusi, ettei ääni kuulunut hänen viereltään vaan sisältään.

Ääni selkeni ja voimistui hiukan. Nyt se kuulosti aivan kaislojen kahinalta, mutta Albert tiesi, että kahinan sekaan hukkuvat omituiset puuskahdukset olivat sanoja, eivätkä tuulen leikkiä kaisloissa. Vaikka vanhus ei ymmärtänyt sanoja, hän tiesi hyvin, mitä sanat tarkoittivat: Hän oli ollut kuuro ja sokea. Jos hän olisi vain ollut tarkkaavaisempi, eikä vanha ja sulkeutuneena kartanoonsa, hän olisi varmasti huomannut ensimmäiset merkit jo aikaisemmin. Äsken hän oli vielä salaa uskaltanut toivoa, etteivät asiat olisi olleet näin pitkällä. Nyt oli kuitenkin varmaa, että kaikki sellaiset toiveet olivat vain pelkurimaista itsepetosta. Nyt olisi ryhdyttävä toimimaan. Mutta ensin oli valmistettava Marcusta tulevia tapahtumia varten.

Marcus oli järjestänyt shakkinappulat uutta koitosta varten. Hermostuneena hän hypisteli mustaa ja valkeaa sotilasta kädessään. Missähän setä oikein mahtoi viipyä. Yläkerrasta ei kuulunut mitään, vaan ainoa ääni, joka erottui tuulen ulinan yli, oli puiden rätinä takassa. Marcus pani sotilaat paikalleen laudalle ja nousi lisäämään takkaan polttopuita. Hän kohensi takkaa ensin hiilihangolla ja lisäsi hehkuvaan hiillokseen kaksi kuivaa halkoa. Hiillos oli hyvin kuuma ja halot leimahtivat liekkiin uskomattoman nopeasti.

Marcus oikaisi selkänsä, pyyhkäisi otsaansa ja huomasi katsovansa takan yllä roikkuvaa muotokuvaa silmiin. Ne olivat Albertin silmät, mutta kuvan mies ei mitenkään voinut olla Albert, sillä hänen vaatteensa olivat selvästikin 1700-luvun tyyliä. Muotokuvan ilmeessä oli jotain, mistä Marcus ei pitänyt. Jotenkin tuntui, että kuvan mies, joka aivan ilmiselvästi oli Marcuksen omaa verta ja sukua, tahtoisi jälkeläiselleen kaikkea muuta kuin hyvää.

Lattialauta narahti aivan Marcuksen takana. Hän käännähti ympäri hiilihanko kädessään kasvoillaan hurjistunut ilme. Hiiviskelijä oli kuitenkin Albert-setä. Onneksi setä ei huomannut Marcuksen säikähtänyttä ilmettä, vaan istuutui vaivalloisen näköisesti suureen nojatuoliin shakkilaudan ääreen, ja kumartui eteenpäin asettaakseen ratsujensa päät päättäväisesti suoraan eteenpäin. Setä oli silmin nähden rasittunut ja ensi kertaa Marcus näki tämän hyväntuulisuuden rakoilevan. Vanhat silmät pälyilivät shakkilautaa kuin peläten häviävänsä. Ehkäpä kysymys ei ollutkaan tästä pelistä, vaan paljon suuremmista asioista, juolahti Marcuksen mieleen.

"No niin. Tulepas istumaan, mutta tuo ensin meille kunnon lasilliset konjakkia", setä sanoi ja kakisteli kurkkuaan. "Minun on aika kertoa sinulle muutamia asioita ja luulenpa, että on parasta, että sinulla on lasi tukevasti kourassasi ja jykevä tuoli allasi, kun aloitan kertomukseni." Setä katsahti terävästi Marcusta, mutta käänsi katseensa samantien takaisin shakkilautaan.

Marcus kantoi normaalia paljon isommat konjakkipaukut pöydälle shakkilaudan viereen ja istuutui itse valkoisten puolelle. Setä oli antanut hänelle aloitusvuoron ilman tavanomaista arvontaa. Äskeinen tappio oli tullut mustilla, mutta nyt hänellä olisi mahdollisuus hyökätä ensin.

"Ajattelepa, Marcus tätä peliä", sanoi setä. "Siinä ovat vastakkain mustat ja valkoiset. Et ole ehkä vielä huomannut, mutta aivan sama kuvio toistuu myös elämässä. Aina ei voi tietää, kuka on musta ja kuka valkoinen, mutta sen olen oppinut, että harmaa on vain välietappi ennen lopullista päätymistä joko mustaksi tai valkoiseksi." Setä hörppäsi kovaäänisesti konjakkia ja jatkoi: "Aivan kuten toiset näkevät shakkilaudalla edessään selkeinä hyökkäyksen ja puolustuksen, toisen pelin heikkoudet ja suunnitelmat, voivat jotkut nähdä myös pimeät ja hyvät voimat."

Marcus ei ymmärtänyt, mitä setä oikein tarkoitti omituisilla vertauskuvillaan. Olikohan sedän järki pikkuhiljaa häviämässä, kuten iso-täti Matildalle kuului käyneen? Toisaalta setä oli tähän saakka voittanut heidän jokaisen shakki-pelinsä ja toisinaan jopa tuntui, että hän lähinnä leikitteli kehitellen useita mahdollisuuksia päättää peli tyylikkäästi, ennen kuin todella teki sen. Ei sedän ajattelukykyä kyllä voinut epäillä, mutta ehkä raskas päivä alkoi vaatia veronsa. Nytkin setä tuntui vajonneen kuin horrokseen ja Marcukselle tuli kiire siirtää aloitussiirto, ennen kuin setä taas nukahtaisi.

Juuri kun hän oli kohottamassa kättään siirtääkseen aloitussiirron, setä kuitenkin havahtui ja ärähti: "Kuuntele loppuun, Marcus, sillä ihmishenki on pieni panos, kun näistä asioista puhutaan, enkä kyllä aio luopua omastani, ennen kuin sinä olet antanut edes kerran minulle kunnon vastuksen tässä kirotussa pelissä!"

Marcus hätkähti ja veti kätensä kiireesti takaisin tuolin puiselle käsinojalle ja odotti, mitä tuleman piti. Setä veti henkeä ja puna alkoi kohota hänen kalpeille kasvoilleen. Hän aloitti puhumaan hiljaisella äänellä ääntäen jokaisen sanan selkeästi. "Me olemme nyt valkoisen puolen lähettejä ja meillä on voiton mahdollisuus, jos onni on myötä. Mutta me olemme jo pahasti myöhässä. Lähdemme heti huomenna hakemaan tohtori Fergusonin, jotta hän vilkaisee vieraamme kuntoa. Sitä paitsi hän tietää lisäksi monista asioista enemmän kuin minä." Setä veti pitkään henkeä ja hieroi kädellä rintaansa. Hän hörppäsi loput konjakkilasista yhdellä kulauksella, otti käteensä sikarin pöydällä olevasta rasiasta ja alkoi sytyttää sitä.

Marcus ei saanut aikaa sulatella kuulemaansa, vaan setä viittasi häntä aloittamaan samalla kun imi muhkeita savuja sikaristaan. Marcus pinnisti muistiaan keksiäkseen jonkin sellaisen avauksen, johon sedällä ei olisi heti vastausta valmiina. Hän tuijotti shakkilaudan ruudukkoa otsa kurtussa ja yhtäkkiä hän keksi, mitä taktiikkaa käyttäisi! Kyseessä oli eräs vähemmän käytetty avaus, joka vaikuttaisi varsin pitkälle aivan viattomalta hölmöilyltä. Hän siirsi avaussiirron sen enempiä aikailematta.

Kun hän kohotti kasvonsa hän näki sedän kasvoilla oudon irvistyksen. Vanha ryppyinen käsi oli kouristunut pitelemään rintaa ja avoin suu haukkoi henkeä koristen. Sikari putosi matolle ja setä kumartui eteenpäin rojahtaen tuolilta. Kuin ihmeen kaupalla shakkinappulat pysyivät pöydällä vain hiukan täristen.

"Setä?", toisti Marcus useita kertoja pelon värittämällä äänellään, ennenkuin nousi tuolistaan. Hän ei pitänyt yhtään tästä uudesta käänteestä. Sedän silmät olivat kostuneet kivusta ja pullistelivat ulos Marcuksen tunnustellessa pulssia. Sydän löi, mutta epätasaisesti ja heikosti. Hengitys oli pinnallista ja ilmiselvästi hyvin tuskallista. "Lääkäri, kutsukaa lääkäri!", huusi Marcus ja toivoi, että edes joku palvelijoista olisi kuullut hänen huutonsa.

Marcus oli juuri kantanut setänsä sohvalle ja oli parantamassa hänen asentoa, kun hänen setänsä kuiskasi hiljaa: "Sinulla on nyt minun silmäni." Heidän katseensa kohdatessa tuntui kuin joku ikiaikainen viesti olisi välittynyt jonnekin syvälle Marcuksen mieleen. Lopulta katse lasittui ja kivulias hengitys päättyi pelottavaan hiljaisuuteen.

Osa V - Veren perintö

Oli vaikea uskoa, että yöllä olisi ollut myrsky. Aamun sarastus loi valheellisen kuvitelman kaiken palautumisesta ennalleen. Mikään ei kuitenkaan olisi niinkuin ennen. Marcus kaatoi lasinsa uudelleen täyteen. Avaussiirto odotti laudalla yhä, mutta vastustaja oli vaihtunut ja panoksena oli enemmän kuin hän ehkä uskalsi ajatellakaan. Eikä hän tiennyt vielä mitään itse pelistä tai sen säännöistä. Marcus tyhjensi lähes täyden lasinsa nopeasti ja tunsi vanhan konjakin tutun poltteen kurkussa.

Palvelija peitti ruumiin tummalla huovalla ja poimi sammuneen sikarin matolta. Marcus muisti, että vaikka hänen setänsä oli pitänyt kovastikin noista paksuista, täyteläisistä sikareista ja aina niin laadukkaasta konjakista, ei häntä ollut koskaan vaivannut mikään vakava sairaus. Ei ennen tätä päivää.

Marcus oli jo keräämässä shakkilautaa pois, kun ovi avautui ja sisään astui mustaan pitkään takkiin pukeutunut mies. Miehen vakavaa ilmettä pehmensi lyhyeksi leikattu harmaa kokoparta. Vieras ojensi ripeästi vaatteensa palvelijalle ja viittasi jättämään heidät kahdestaan.

"Steinberg , Marcus Steinberg", esittäytyi yllättynyt Marcus ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. Vieras kuitenkin vain nyökkäsi nopeasti ja käveli peitetyn ruumiin luo. Hän siirsi varovaisesti huovan syrjään ja tutki elottomia kasvoja kuitenkaan koskematta muuhun ruumiiseen. Välillä vieras murahteli ja nyökkäili ikäänkuin joku yksityiskohta olisi tyydyttänyt häntä. Lopulta hän käänsi huovan takaisin. Koko toimitus vei tuskin minuuttia kauempaa, mutta Marcuksesta vieras tuntui saaneen sen minkä halusikin. "Olen Tohtori Ferguson ja meillä on paljon puhuttavaa.", kertoi mies vihdoinkin ja kaatoi tottuneesti konjakkia reilun lasin. Marcus huomasi kuitenkin tuijottavansa lasia pitelevää oikeaa kättä. Vieraalta puuttui kaksi sormea. Ne eivät olleet vain leikkautuneet pois, oli kuin niitä ei olisi koskaan siinä kädessä ollutkaan.

"Mutta sinun olisi parempi nukkua hieman, sillä tarinani jälkeen, et nuku yötäsi rauhassa ennenkuin tämä on ohitse.", jatkoi hänen vieraansa ja tuijotti mietteliäänä ulos. Marcus sulatteli hetken miehen sanoja ja vastasi: "On vain parempi, että kerrotte kaiken nyt heti ja kerralla. En kuitenkaan pystyisi nukkumaan tälle yölle silmäystäkään." Se oli vain puoliksi totta. Rasitus ja konjakki painoi kyllä Marcuksen silmiä, mutta hän tarvitsisi vain hieman kahvia.

Osa VI - Kirous

Tohtori Ferguson otti lasi kädessään askeleen kohti takkaa ja jäi katselemaan mietteissään Albert -setää muistuttavan miehen muotokuvaa. "Isäsi isoisä oli viikinkien sukua, karski mies ja innokas löytöretkeiljä. Hän matkusti Kiinassa, Tiibetissä ja kun perustettiin retkikunta, joka oli lähdössä tutkimaan vastalöydetyn Amerikan mantereen salaisuuksia ja aarteita, oli hän ensimmäisten joukossa astumassa valtamerilaivan kannelle." Tohtori otti reilun kulauksen kuolleen miehen konjakista ja jatkoi: "Yllättävää kyllä, esi-isäsi oli innokas shakinpelaaja. Pelaaminen oli hänelle suorastaan pakkomielle, ja jo nuorukaisesta lähtien olivat hänen tasoisensa vastustajat harvassa. Sukulaistasi ei voinut sanoa hyväksi voittajaksi, mutta vielä kamalampi hän oli hävitessään."

Amerikan mantereelle saavuttuaan hän ja eräs toinen laivamatkustaja istuivat iltamyöhällä pelaamassa shakkia kynttilöiden liekkien lepattaessa ja luodessa maisemiaan teltan seiniin. Mustaihoinen orja toi juomia, siirsi kynttilöitä ja palveli aina tarvittaessa. Pitkän pohdinnan jälkeen isoisoisä teki riemukkaasti hymyillen siirtonsa, mutta toinen matkustaja tuhosi hänet sekä hänen sukunsa siirtämällä lähettinsä voittoon johtavaan asemaan. Hävinnyt mies nousi raivostuneena seisomaan kaataen telttapöydän, jolloin neekeriorja astui telttaan. Isäntä raahasi hänet teltasta ulos, sitoi pylvääseen kiinni ja piiskasi hänet huutaen: "Tämä opettaa sinut olemaan häiritsemättä pelaamistani. Kun shakkilauta on pöydällä, sinua ei ole olemassa. Ymmärrätkö!" Purettuaan kiukkuaan tarpeeksi isäntä meni nostamaan voodoopappi-orjansa repsahtanutta päätä, jolloin hän näki vihaa leimuavat silmät ja kuuli vaivalloisesti orjan lausumat sanat: "Olkoon niin! Sinä ja sinun jälkeläisesi tulette olemaan nappuloita laudalla. Viimeiseen veripisaraan."

Marcus tuskin huomasi hovimestarin hahmoa tämän tuodessa teetarjottimen tiikkipuiselle sohvapöydälle. Tohtori asteli ikkunoiden eteen ja katseli taivaan salamointia samalla, kun varmat kädet kaatoivat rauhoittavaa teetä hopeisiin perintöastioihin. Tohtori jatkoi ääni värähtäen tarinaansa: "Steinbergin suvun kohtaloksi tuli todellakin shakki. Isoisoisäsi kuoli paluumatkallaan Amerikasta liukastuessaan pudonneeseen shakkinappulaan. Hänen nuoret poikansa kasvoivat keskenään eripuraisiksi, ja vuosien ja vuosikymmenien kuluessa suvun sisälle kasvoi kaksi ryhmää." Tohtori hymähti: "Ehkäpä niitä voisi kutsua valkoiseksi ja mustaksi puoleksi. Joka tapauksessa Steinbergin pojat punoivat juonia toisillensa ja ulottivat hienovaraisen valtapelinsä ryhmien jäsenten välille. He laskivat voittojaan ja tappioitaan pieninä loukkauksina, omaisuuden menetyksinä, puoliensa loukkaantumisina, suruina, itsemurhina ...ja lopulta murhina. Pojat kutsuivat itseään näkijöiksi, joilla on pelin silmät."

"Peli ei kuitenkaan ole vielä päättynyt. Luonnollisen kuoleman jälkeen kuninkuus ja pelin silmät siirtyvät vanhimmalle miespuoliselle jäsenelle. Mustan puolen nappuloita on joutunut yhä enemmän pois laudalta, ja lopulta niitä on yritetty hankkia lisää uusin keinoin. Monet sivulliset ovat joutuneet väkivallan, hypnoosin ja pahojen voimien avulla osallistumaan peliin, kuten tänä iltanakin on käynyt. Sisäisen mustavalkoisuutensa takia nämä onnettomat ovat kuitenkin pelanneet itsensä ulos voittaneen puolensa poltinmerkitseminä. "

Marcus huomasi pitävänsä tyhjää teekuppiaan ilmassa. Hän laski sen varovasti pöydälle, mistä hovimestari korjasi sen huomaamattomasti tarjoiluvaunuunsa. Ferguson vilkaisi oikeaa kättään, käveli takaisin muotokuvan eteen, tuijotti naamiaispukuista miestä myrkyllisesti ja sihahti hampaidensa välistä:"Isäsi, nappuloidensa kuningas, on selviytynyt rangaistuksetta kaikki nämä vuodet. Mutta anteeksi hän ei saa rakkaan Janettaani hukuttamista!

Marcus henkäisi järkyttyneenä, mutta portailta kuului pahoinpidellyn kulkijan pakokauhuinen ääni: "Sinä! Mene pois ...auttakaa!" Miehet katsoivat hämmentyneinä huoneen takaosan portaikkoon, missä salaperäinen mies osoitti peloissaan huoneen keskustaan. Ferguson käänsi katseensa tarjoiluvaunun vieressä seisovaan frakkipukuiseen palvelijaan ja huudahti ihmettyneenä: "Butler! Sinäkö se olet? Näin monen vuoden jälkeen..." Samassa kuului särkyvien ikkunoiden helinää ja paksulta tammiovelta painava kumahdus.

Osa VII - Perhe on paras

"Poikani, sinäkö se olet?", huusi Ferguson palvelijalle välittämättä olevalta kuuluvasta paukkeesta. Butler katsoi lääkäri pelästyneen näköisenä, ymmärtämättä mistä oli oikein kysymys. "Olet kauan sitten kadotettu poikani, BUtler", lääkäri jatkoi äänessään kuultava liikutus, "olen pahoillani siitä, etten ole ollut luonasi kaikkina näinä vuosina." Hovimestari tuijotti miestä ymmärtämättä mitään.

Kova isku lennätti Fergusonin polvilleen maahan, samalla kun raskas tamminen puuovi iskettiin saranoiltaan irti. Pahoinpidelty muukalainen jatkoi maassa olevan Fergusonin hakkaamista, lyönti lyönnin jälkeen. Vanhan lääkärin katse anoi apua Marcukselta, mutta apua ei ollut tulossa. Marcusella oli tarpeeksi tekemistä taloon rynnänneiden talikoiden ja seipaiden kanssa aseistautuneiden ihmisten kanssa. Muutamassa sekunnissa lähes 30 ihmistä oli saartanut Marcusen, hovimestarin ja maassa pöyrivät Fergusonin ja muukalaisen.

Roteva mies soihdun kera erkani ringistä ja siirtyi seisomaan lahemmäksi talonvakea. Marcus ei tunnistanut miestä nimeltä, mutta tiesi hänen olevan yksi lähiseudun talonpojista. "Mitä varten te tunkeudutte talooni? Meilla on täällä juuri surun- hetken menossa. Isäni menehtyi vain tunteja sitten...", Marcus yritti huutaa, mutta kova isku seipäällä kasvoihin lennätti hänet vertavuotavana maahan. "Ole hiljaa", huusi soihtumies, "sinulla on kohta aihetta suruun enemmänkin, älä sitä sure." Mies heilautti kättään ja pari miestä tarttui kiinni muukalaisesta joka yhä yritti jatkaa läärin pahoinpitelemistä ja vetivät hänet erilleen. "Sinä raiskaaja ja murhaaja, tulet saamaan rangaistuksesi!", huusi soihtumies. "Tytärtäni ei raiskata ja tapeta ilman rangaistusta. Tulet kuolemaan tekosi johdosta. Ja niin myös sairas perheesi, jonka luokse olet näemmä juossut pakoon." "Perheesi...?", Marcus mutisi maassa maaten. "Eihän hän ole sukua meille, vain joku muukalainen..."

Soihtua kannatelva mies alkoi potkaisemaan Marcusta vaientaakseen hänet, mutta yllättäen jättikin iskunsa kesken ja alkoi nauramaan hysteerisesti. "Tämähän on loistavaa! Vanhus onkin huijannut eniten omaa perhettään. Minapäs kerron jotain valaisevaa perheestäsi ja ennenkaikkea isästäsi. Tämä "muukalainen" on veljesi, jonka setäsi piilotti erään perheen luokse heti tämän syntymän jälkeen. Veljesi on äpärä, jonka setäsi sai palvelijan kanssa. Se oli liian häpeällistä tälläisen talon isännälle myöntää julkisesti. Niinpä hänet vietiin pois."

"Jo lapsena hän osoitti suvullesi niin tyypillistä mielisaurairauden oireita, silkkaa puhdasta hulluuttaa. Vaikka hän ei tiennytkään mitään teistä muista, on jokin sairas pimea voima ajanut hänet nyt teidnän luoksenne. Matkalla hänen oli tyydytettvä sairas himonsa..." Miehen ääni katosi hetkeksi tunteenpurkauksen alle, mutta palasi sitten entistä voimakkaanpa ja päättäväisenä. "Tyttäreni on kuollut, mutta niin oleva murhaajakin. Emmekä me kestä enää perheesi hulluuksia, siitä on tehtävä loppu! Emme tapa sinua tai velipuoltasi, joka on toiminut vuodet palvelijananne, mutta murhaajaveljesi kärsii ja tämä talo palaa vieden toivottavasti mukanaan vuosien kirouksen."

"Setäni,hänhän on setäni. Ei isäni. Palvelija...en nyt ymmärrä mitään..", Marcus mutisi sekaisena. Ferguson astui esiin ja aloitti. "Niin, palvelijanne Butler. Hän on velipuolesi. Äitisi, Janetta, oli rakastajani. Olimme jo menossa naimisiin, mutta setäsi päättikin haluta hänet. Kiristyksellä ja pakkokeinoilla, joihin en enää halua palata, hän saikin perheeni ja Janettan perheen suostumaan avioliittoon. Mutta setäsi ei mennytkään naimisiin Janettan kanssa. Ei, vaan hän naitti hänet isällesi. Mutta setäsi siitti itse Janettan, ei isäsi. Menetin Janettani. Mutta en taysin. Sain viettää hänen kanssaan vielä muutamia hetkiä, joista muistona on Butler. Isäsi ei uskonut koskaan Butleria omaksi lapsekseen, joten hän salasi myöskin tämän lapsen. Hekä hän ei kuitenkaan ollut täysin varma, koska piti hänet kuitenkin näinkin lähellä itseään: omana palvelijanaan. Janetta ei kuitenkaan koskaan toipunut tästä kaikesta ja hän tekikin itsemurhan hukuttautumalla jokeen. En ole koskaan päässyt siitä ohitse. Kostoni on viimeinkin toteutunut!"

Marcus tuijotti seinään tyhjä ilme silmissään. Hän ei ymmärtänyt.

"Mennään", kuului soihdunkantajan käsky. Vangeista otettiin kiinni ja kaikki siirtyivät ripeään tahtiin pihalle ulos sateeseen. Joukko liikkui talon pihalla olevan tammen luokse, valmiina teloitukseen. Nopeasti köysi oli asetettu puuhun ja kiljuva muukalaine oli asetettu köyden päähän, valmiiksi hirttoa varten. Palava soihtu heitettiin talon katolle, jonka puinen rakenne syttyi heti tuleen. Hirtettävän alla olevaa hevosta lyötiin raipalla. Keskitaivaalle nousevaa aurinkoa vasten jäi roikkumaan hirtetty ruumis ja joukko ihmisiä ympärille. Ihmisiä, jotka eivät tunteneetkaan oloaan niin onnelliseksi saavuttamastaan kostosta.

THE END


(C) Kirjoittajat C'est la vie -pääsivulle